Minikritiikit, viikko 25

Art Brut – Brilliant! Tragic!

Cooking Vinyl

68Siitä on seitsemän vuotta, kun Art Brut ilmestyi räkimään britti-indien pelikentälle ja julisti ihailtavalla röyhkeydellä: ”Look at us / We formed a band!” Erinomaisella Bang Bang Rock & Roll -esikoisalbumillaan (2005) bändi esittäytyi liian vakavasti itsensä ottavan rockmusiikin häpeilemättömänä kuvainraastajana, eräänlaisena 2000-luvun The Fallina, jolla vieläpä sattui olemaan keulahahmonaan Mark E. Smithin kaltainen epälaulaja, keskustelevaa tyyliä suosiva Eddie Argos. Kolme albumia myöhemmin Art Brut on kuin Kaiser Chiefs – mutta nihilisteille; musiikillisesti sovinnainen indierock-yhtye, jonka tahtiin turhantärkeiden näsäviisastelijoiden kelpaa vetää perseet. Brilliant! Tragic! ei ole nimestään huolimatta kumpaakaan, se on kohtalaisen hauska ja yllättävän usein 1990-luvun fiksusta brittipopista muistuttava kokonaisuus, joka soi tuottajansa Frank Blackin (Pixies) johdolla rapeasti ja raikkaasti. Levyn kymmenestä kappaleesta palkintopallille nousevat Argosin krapulaisesti kähisemä kännikuvaus Lost Weekend, lukehainesmaisen nihkeä Sexy Sometimes sekä koko maailmalle – ”with the exception of my favourite lead singer” – keskisormea näyttävä Axl Rose. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Idiot Glee – Paddywhack

Moshi Moshi
79 James Frileyn viehättävän huojuva ja kotikutoinen makuuhuone-doowop on alkuvuoden kenties sympaattisinta musiikkia. Kentuckylaisen mormooninuorukaisen ”mies ja luuppipedaali” -lähestymistapa tuottaa ilmavan melodisia, määrittelemättömällä tavalla nostalgisia popkappaleita, joissa kuuluu paitsi 1950-luvun doowopin, myös Brian Wilsonin ”taskusinfonioiden” ja Animal Collectiven hälyindien kaikuja. Petula Clarkista ja muista 1960-luvun lopun ”svengaavan Lontoon” tähdistä muistuttava Let’s Go Down Together ja purkan lailla tarttuva F O E -rallatus (”No one messes with my girl”) ovat kohokohdat albumilla, joka saa kaivamaan hyllystä myös Frileyn brittihengenheimolaisen Jim Noirin levytykset. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Low – C’mon

Sub Pop

75On jo lähtökohtaisesti hauskaa, kun Low’n kaltainen bändi tekee levyn, jonka nimi on C’mon. Varsinkin, kun albumin biisimateriaali on edelleenkin bändille ominaista, lamaantuneen kaunista ja haikeaa hidastelupoppia, josta on imetty kaikki energia pois. C’mon asettuu Low’n diskografiassa samoille rosoisille alueille yliarvostetun The Great Destroyerin (2005) kanssa. Nyt bändin melodinen visio loistaa kuitenkin kirkkaampana kuin koskaan. Äärimmäisen vähäeleiset biisit nousevat melodioidensa voimin lentoon kuin itsestään, kun bändi uskaltaa soittaa valtavalla intensiteetillä ja nyanssikkaasti. Levyn vahvuudet kulminoituvat aikuistuneelta Beach Houselta kuulostavaan Try to Sleepiin sekä upeaan Especially Me -biisiin, jonka kertosäkeessä Mimi Parker laulaa varmasti kauneinta Low’n koskaan kirjoittamaa melodiaa. Muutenkin 18 vuotta aloittaneet mormonihissuttelijat ovat vanhoilla päivillään skarpanneet itsensä parempaan iskuun kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvun aikana. Kieltämättä C’mon on niitä levyitä, joiden sisällön tietää pääpiirteittäin jo ennen ensimmäistäkään kuuntelua. Mutta jos vanha temppu toimii yhä näinkin hyvin, niin mitä sitä uusia opettelemaan. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Meat Puppets – Lollipop

Megaforce

63 Myyttinen Meat Puppets! Varmaan tuttua kauraa kaikille Nirvana-fanaatikoille. Muille kerrottakoon, että Kurt Cobain oli niin tykästynyt yhtyeen kappaleisiin Lake of Fire, Plateu ja Oh Me, että sovitti ne osaksi Nirvanan legendaarista unplugged-settiä. Cobainin tulkinnat nostivatkin kappaleet aivan uusiin sfääreihin. Omillaanhan Meat Puppets on aika tyypillinen amerikkalainen indieorkesteri. Lollipop onkin vähän ongelmallisempi tapaus. Ensinnäkin se kuulostaa liian nykyaikaiselta. Suhinat ja skrupu puuttuvat. Toiseksi tätä americanan lätkytystä on kuultu jo ihan tarpeeksi, eikä skan, countryn ja kansanlaulujen sotkeminen kokonaisuuteen tunnu mitenkään raikkaalta idealta. Juuri yllätyksettömyys ja vääränlainen rutiini lopahduttavat mielenkiinnon jo levyn puolivälissä. Meat Puppets ikään kuin luovuttaa ja siirtyy taustalle tapettikuvioksi. Ja pahimmillaan bändin soinnista tulee mieleen The Cardigans soittamassa rootsimpaa tavaraa. Kuriositeettina mainittakoon, että onhan albumin kasaan ährääminen saavutus bändiltä, joka on lopettanut jo kahdesti. Vuosina 1996 ja 2006. Lollipop on ihan käypää taustamusiikkia johonkin mielentilaan, mutta ei nyt. Ei nyt. Kaikki olellinen näistä lihaisista nukeista löytyy albumilta Meat Puppets II. Kuuntele se ja iloitse! (A. Arvaja)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Middle East – I Want That You Are Always Happy

Spunk Records

89 Jos maailmassa on hiukkaakaan oikeutta, nostaa jo kertaalleen hajonneen The Middle Eastin kakkosalbumi australialaisyhtyeen kunnianhimoisen nykyfolkrockin mestariluokkaan Fleet Foxesin, Midlaken ja Bon Iverin rinnalle. I Want That You Are Always Happy on jopa niin vahva kokonaisuus, että vertailussa edellä mainitun yhtyetrion tuoreimpien albumien kanssa, se vie niukan voiton. The Middle East on siitä harvinainen yhtye, että vaikka se levittääkin musiikkinsa tyylillisiä lonkeroita tarpeettomankin laajalle, se ei missään vaiheessa astu harhaan tai kadota ominaissoundiaan. Yhtye on yhtä lailla kotonaan touhutessaan yksinkertaisten folknäppäilyjen (As I Go to See Janey), harsomaisen hauraan gootticountryn (Very Many), Dinosaur Jr -sooloilla viimeistellyn indierockin (Jesus Came to See My Birthday) kuin soundtrackmaisten äänitekstuurien (Sydney to Newcastle) parissa. Kerrassaan upeaa! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Thurston Moore – Demolished Thoughts

Matador

73

Todennäköisesti jokainen ihminen on joskus kävellyt auringon noustessa kotiin ravitsemusliikkeestä laskuhumalaisen yliherkässä tilassa ja ihastellut täydellisen kaunista aamua. Thurston Mooren neljäs soololevy Demolished Thoughts kuulostaa juuri tältä hetkeltä, jolloin pieninkin ajatus voi johtaa suurimpaan tunnekuohuun. Samalla se on niin puhdistava kokemus, että vähempikin itkettäisi. Toisin kuin Sonic Youth -mieheltä voisi olettaa, Demolished Thoughts pohjaa raukeaan folkiin. Moore on koko levyn ajan akustisen kitaran varressa, mutta outoiluvireet, junnavat rakenteet ja rikotut harmoniat muistuttavat Mooren emobändistä, vaikka kitarameluamisesta ei juuri tätä kauemmas pääse. Beckin tuottaman levyn levollisen soundin avainelementtinä toimivat Samara Lubelskin viulumaalailut. Tunnelmia on tasan yksi, mutta se riittää, kun Moorella on tarjoilla Benedictionin, Circulationin ja Blood Never Liesin kaltaisia kipeänhaikeita ja jumalaisen kauniita biisejä. Niiden jälkeen levyn muodoltaan hieman löysempi b-puoli tuntuu fokuksettomalta ja vesitetyltä riitasointuhaahuilulla, vaikka kappaleet toimivat samoista lähtökohdista kuin alkupuoliskollakin. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!