Minikritiikit, viikko 24

The dB’s – Falling Off the Sky

Bar/None

66 Halusin pitää Falling Off the Skysta. 1980-luvulla niukalle huomiolle jääneestä voimapopbändistä on ajan myötä tullut siinä määrin apteekinhyllynimi, että vuonna 2012 ilmestyessään uusi levy mahdollistaisi takautuvasti maksettavat karmapisteet. Siihen tämän albumin meriitit eivät kuitenkaan riitä. Muistutuksena Stands for Decibelsin ja Repercussionin nerokkuudesta kuullaan pari ihastuttavaa riffiä ja hienoa melodiaa. Pääosin sävellykset ovat kuitenkin tasapaksuja jankutuksia, joissa haiskahtaa härskiintyneen brittipopin apinointi. Tältä kuulostaa, kun insinööri yrittää takaisinmallintaa The Beatlesin musiikkia kuuntelemalla koko Oasiksen tuotannon. Lisäksi albumi on alusta loppuun miksattu amputaatiolääkärin innolla radiosoittoon soveltuvaksi torsoksi, jossa kaikki äänenkuvan ääripäät on hukattu jonnekin studion lattialle. Yökerhourkujen, lattarikitaran ja elokuvajousien ripottelu lattean tuotannon päälle ei auta kokonaisuutta nousemaan Goo Goo Dolls -kappaletta kiinnostavammaksi musiikilliseksi mätitahnaksi. Lisäksi: en viitsisi kuulla enää yhdeltäkään vanhalta suosikkiyhtyeeltä lyriikoita, joissa rakkauskirjeet on modernisoitu sähköposteiksi. Pyydän, lopettakaa se. Ette ole vielä niin vanhoja. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Garbage – Not Your Kind of People

Stun Volume

66 Minun on vaikea keksiä, miksi kukaan 2000-luvun kasvatti innostuisi Garbagen paluusta. Itse en voi kuitenkaan sivuuttaa yhtyeen viidettä albumia olankohautuksella, niin tiuhaan sen kaksi ensimmäistä levyä pyörivät muinoin soittimessani. Ja tutultahan tämä kuulostaa, monin paikoin hyvältäkin. Terävät kitarat ovat tallella, samoin tummaan luuppimuhennokseen sotkeutuvat rummut ja liisteripinnoitetut kertosäkeet. Shirley Manson sähisee ja syljeksii viehättävästi, kuin osoittaakseen että yhtye viihtyy haastajan roolissa. Intoa sykkivä Not Your Kind of People kuulostaakin levyltä, jonka Garbage on todella halunnut tehdä. Harmi kyllä, latausta on monin paikoin liikaakin. Albumilla on paljon kerroksia, mutta kiusallisen vähän korkeutta. Tyylipohjaltaan rikkaat kappaleet on paketoitu asennemakkaraksi ahtaaseen muovikuoreen, ja katkeamispisteeseen kiristetty tuotantoruuvi syö sävyjä jopa Mansonin laulusta. Jokin levyssä kuitenkin viehättää. Kun Manson huokailee levyn päätösraidalla ”when we’re gone we will remain”, tuntuu lause kontekstistaan irrotettunakin enemmän kuin heitolta. Vanha ystävä on tullut kylään, eikä hänen tarvitse lähteä sittenkään kun sanottava on loppunut. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Giant Giant Sand – Tucson

Fire Records

84 “Good luck suckers, I’m on my way”, Howe Gelb mörisee. Vaihtoehtocountryn ikihonka ei ole kuitenkaan iskemässä pensseleitään Arizonan santaan. Päinvastoin, hän on laajentanut vuonna 1985 perustamansa Giant Sandin kokoonpanoa niin, että sen nimeen on ilmestynyt yksi ”giant” lisää. Samalla hän on toteuttanut pitkäaikaisen unelmansa ja tehnyt uransa kunnianhimoisimman albumin: ”countryrockoopperan” miehestä, joka jättää kotikaupunkinsa ja lähtee etsimään sisäistä kerouaciansa. Tucson (Gelbin kotikaupunki) on yhdeksäntoista kappaleen mittainen matka Yhdysvaltain luoteisosien pölyisissä ja auringonpaahtamissa maisemissa. Tarina etenee luonnikkaasti polveillen alun uhmakkuudesta (bootsit jalassa svengaava Forever and a Day) melankolisten suvantojen (Giant Sandista aikoinaan siinneeltä Calexicolta erehdyttävästi kuulostava Undiscovered Country) ja viettelysten (esimerkillinen Peggy Lee -pastissi Ready or Not, jonka kähisee Lonna Kelley) kautta maaliinsa: Meksikon rajalle, jossa ”harmaantunutta mutta poikamaisen naiivia miestä” odottaa uusi joki (New River) ja uusi kulta (Caranito). Tucson on musiikillisesta traditionaalisuudestaan huolimatta hyvin kiehtova teos, jonka kauneus piilee yksityiskohdissa: Recovery Mission -balladin vähäeleinen lapsikuoro on esimerkiksi sellainen neronleimaus, josta pienten eleiden mestari Kurt Wagnerkin (Lambchop) olisi kateellinen. (Antti Lähde)

Gossip – A Joyful Noise

Columbia

41 Gossipin siirtyminen bluesahtavasta indierockista kohti elektronista tanssipoppia vaikutti sujuvan kivuttomasti: suurta läpimurtoa seuranneella Music for Men -albumilla (2009) oli paljon muitakin ilonaiheita kuin klubikansaa villinnyt Heavy Cross -hitti, ja Beth Ditton esikois-EP (2011) vihjasi aidosti karismaattisen diskodiivan synnystä. Siksi uuden A Joyful Noise -albumin ensimmäinen single Perfect World olikin niin suuri pettymys: hengetön diskopop, jossa ei ollut rahtustakaan Gossipille ominaista särmää. Valitettavasti Perfect World ei ollut vain työtapaturma, vaan sama ponnettomuus vaivaa koko albumia. A Joyful Noise pettää joka rintamalla: sävellykset ovat Don’t Playta lukuun ottamatta heikkoja tai mitäänsanomattomia ja lyriikat kautta linjan surkeita (”Just had your hair done, but when I ask you for the rent / Poor little rich girl, you don’t know where the money went”). Ditton laulukin on kummallisen voimatonta määkinää, eikä Xenomanian Brian Higginsin tuotanto tunnu istuvan kokonaiskuvaan sitten millään. Kakkossingle Move in the Right Direction sentään pumppaa innostavasti – kiitos tuottajanero Fred Falken – eikä Get Lostin kertosäkeen house-pianoihin voi olla rakastumatta, mutta käteen jää niin paljon yhdentekevää bulkkipoppia, ettei A Joyful Noiseen halua parin kuuntelukerran jälkeen enää tarttua. Floppi? Varmasti Yhdysvalloissa (#100) ja Iso-Britanniassa (#47), mutta ei missään tapauksessa Keski-Euroopassa, jossa albumi on noussut listakärkeen niin Sveitsissä (#1), Saksassa (#2) kuin Ranskassakin (#3). (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ladyhawke – Anxiety

Modular

52 Nyt harmittaa. Phillipa ”Pip” Brownin eli Ladyhawken esikoislevy oli kolme vuotta sitten yksi tuoreen vuosituhannen sähköisimmistä poplevyistä, jonka jokainen kappale oli koukuttavaa purkkaa. 1980-luvun estetiikalla flirttailleen, sensuellia ahdinkoa huokuneen esikoisen jälkeen Ladyhawke palaa keskinkertaisella teoksella, jolla yhdentekevien jollotusten välistä pilkahtaa välillä se kiihko, kaipaus ja tyylitaju, jota esikoisella tarjoiltiin ähkyyn asti. Brownin äänessä on edelleen samaa erotiikalla ladattua haikeutta, ja biisit ovat kyllä sinällään ihan kivaa peruspoppia, mutta niistä valtaosa vaivaa tavanomaisuus ja soundimaailman yhdentekevyys. Kappaleissa on aiempaa enemmän perinteisen kitarapoppin kaikuja, ja niiden tempo on laskenut esikoisen vimmasta, mutta sovituksellisia koukkuja tai omaperäisiä sävellyksiä ei levylle ole saatu. Vaikka Anxietyn nimikkokappale on ihan tarttuva ralli ja sitä seuraava Cellophane erottuu kokonaisuudesta jylhän 1990-lukulaisittain surisevana balladina, on tämä eittämättä tylsin kuulemani pop-levy aikoihin. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Metric – Synthetica

Metric Music

76 Metricissä on kaikki ainekset “täydelliseksi” popyhtyeeksi, mutta vielä viidennellä albumillaankaan se ei pääse helmasynnistään eroon. Liian usein, kuten kanadalaisyhtyeen viidennen albumin nimikappaleessa, sen sinänsä napakka, dynaaminen ja virtaviivainen kitarapop laimenee mitäänsanomattomaksi ja särmättömäksi rallatteluksi, joka on lähempänä The Soundsia tai Republicaa kuin priimakauden Blondieta tai muita new wave -suuruuksia. Syntheticalla Metric kuitenkin useimmiten onnistuu ja parhaimmillaan, kuten Arcade Firen (tai Jori Sjöroosin yhtyeiden) pakahduttavaa mahtipontisuutta tavoittelevilla Breathing Under Waterilla ja Speed the Collapsella, jopa yltää lähelle todellista suuruutta. Karismaattinen laulaja Emily Haines on yksipuolisuudestaan huolimatta yhä yhtyeen ehdoton valttikortti. The Wanderlustilla hän saa duettokumppanikseen ankeasti märisevän Lou Reedin; vastaavia hämmennyksiä Metriciltä toivoisi enemmänkin. Kotimaassaan Kanadassa Metricin levyt ovat myyneet kultaa tai jopa platinaa – ja niin myynee Syntheticakin. Muun maailman on vaikea kuvitella lankeavan yhtyeen pauloihin tälläkään kertaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Variety Lights – Central Flow

Fire Records

67 Myydäkseen tämän albumin levykaupan nörtti kirjoittaa kannen Post-it-lappuun: ”David Baker, ex-Mercury Rev”. Psykedeelisen mumisijan paluuta on odoteltu kauan. Se Revin oikea ja alkuperäinen solisti on viettänyt 16 vuotta hiljaiseloa. Vuoden 1994 sulkeutuneen The World -albumin jälkeen nauhoituksia on syntynyt ainoastaan pöytälaatikkoon. Aisaparinaan Syd Barrettin mieleen tuovalla erakolla on uudessa projektissaan syntetisaattoriharrastaja Will MacLean, jonka luomat äänimaisemat ovat lopulta saaneet artistin ulos kuorestaan. Bakerin mukaan MacLeanin musiikki on sitä, mitä hän taustalleen eniten kaipaa: kaaosta. Kuulijalle tuo kaaos valitettavasti antaa vaikutelman väkinäisestä raapustelusta. Invisible Forestin ja Establishmentin kaltaisissa kappaleissa Bakerin ääni saa edelleen aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä, mutta kaipaisi taustalleen muutakin kuin luonnosmaista ja hahmotonta elektronimusiikkia. Central Flow on kuumeinen, aurinkoontuijottelun häikäisevissä jälkikuvissa kummitteleva, turhan hajanainen kokonaisuus. Baker sentään työskentelee jo seuraavan projektinsa parissa, jonka myötä hän toivottavasti avaa vuosien mittaan kertyneitä arkistojaan. (Joni Kling)

Neil Young & Crazy Horse – Americana

Reprise

73 Neil Youngin diskografia on ensisijaisesti kokonaistaideteos ja vasta toissijaisesti kokoelma levyjä ja lauluja. Niinpä on yhtä loogista kuin hämmentävääkin, että mies päätyy purkittamaan Crazy Horsen kanssa levyllisen Clementinen ja Oh Susannah’n kaltaisia americana-standardeja – ja päättää albumin God Save the Queeniin. Kuten odottaa sopii, laulujen alkuperäisversiot ovat tavoitettavissa vain sanojen ja hajanaisten melodiateemojen kautta. Monin paikoin Young tovereineen on peukaloinut laulut täysin omannäköisikseen. Levyltä huokuu jamisessioiden puolivillainen tunnelma, mutta samalla pakoton viitekehys siivittää Crazy Horsen mainioon iskuun. Youngin tuotannon terävimpään kärkeen Americana ei toki kapua, mutta räpsäyttää sormille tervetulleen sähköiskun jostakin aikojen takaa, suoraan sydämestä. Levy on soitettu tunteella ja rakkaudella, huumorillakin, ja Young tuntuu olevan sen parissa paremmin selvillä päämääristään kuin muutamalla viimeisimmällä bändilevyllään. Niinpä en ihmettelisi, vaikka kätketyn kauneuden ja hataran harmonisuuden siivittämä Americana kasvaisi kiinteäksi osaksi alkaneen kesän taustanauhaani. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!