Minikritiikit, viikko 23

Alt-j – An Awesome Wave

Infectious

50 2000-luvulla on tehty paljon hyvää musiikkia yhdistelemällä ennakkoluulottomasti musiikkityylejä, joilla on lähtökohtaisesti vain vähän tekemistä toisensa kanssa. Etenkin vuosituhannen alussa pinnalle nousi monia kiinnostavia, erillaisilla tronica-päätteisillä termeillä kuvailtuja yhtyeitä, jotka maustoivat kitarapainotteista pop-, rock- tai folkmusiikkiaan hiphopin, teknon tai modernin r&b:n elementeillä. Nykypäivänä moinen tyylilajien sekoittelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä leedsiläinen Alt-j-yhtyekään (joka viittaa itseensä teennäisellä kolmio-symbolilla – uuniin!) kuulosta lainkaan niin jännittävältä kuin kenties kuvittelee. Bändiä on verrattu toistuvasti Foalsiin ja kiertuekumppaniinsa Wild Beastsiin. Vertailussa on periaatteessa tolkkua, mutta ei sittenkään; Alt-j:n kappaleet ovat näennäisen kunnianhimoisia, mutta järjestään harmittomia ja ylituotettuja ja vain harvoin aidosti kiinnostavia. Parhaimmillaan, kuten pilkottuja rytmejä ja herkkää melodisuutta yhdistelevällä Tessellatella tai singlenäkin julkaistulla Breezeblocksilla, Alt-j kuulostaa ihan viehättävältä, mutta liian usein An Awesome Wave tuo mieleen keskinkertaisella laulajalla (Joe Newman) siunatun brittipopyhtyeen, joka on kadottanut fokuksensa ja unohtanut vahvuutensa vietettyään liikaa aikaa DJ Shadow’n Endtroducingin ja Warpin ja Anticonin klassikkojulkaisujen parissa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Geoff Barrow & Ben Salisbury – DROKK: Music Inspired by Mega-City One

Invada

81 Geoff Barrow elää uransa tuotteliainta vaihetta. Portisheadin erinomaisen Third-albumin (ja sen jälkeen julkaistun Chase the Tear -singlen) jälkeen hän on ehtinyt tehtailla kaksi albumillista krautrockia (Beak>) ja tuplalevyllisen hiphopia (Quakers) sekä tuottaa niin The Horrorsia kuin postpunk-suojattiaan Anikaa. Elokuvasäveltäjä Ben Salisburyn kanssa juonittu Drokk on loogista jatkoa avantgarden ja rytmimusiikin rajapintoja kaikissa tekemisissään tutkailleen Barrow’n uralle; monen muun artistin kohdalla kuvitteellisen soundtrackin tekeminen Judge Dredd -sarjakuviin olisi yllätys, Barrow’n ei. Muutama vuosi sitten julkaistuna Drokk olisi voinut aiheuttaa suurempaakin kuohuntaa, nyt sen sci-fi-soundtrackeja ja esi-industrialia naittava äänimaailma on – kiitos Daft Punkin Tronin, Justicen esikoisen ja lukemattomien coldwave-vaikutteisten indietulokkaiden – lähinnä ajanmukainen. Parin minuutin mittaisista aihioista koostuva albumi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jota toimii parhaiten dystooppisen ahdistuksen taustamusiikkina. Canin Mother Skystä muistuttava Inhale tuo orgaanisuudessaan inhimillisen huokauksen levyn koleaan äänimaailmaan, jossa on kaikuja Blade Runnerista, Rob Hubbardin pelimusiikista, Goblinin kauhuscoreista ja Front 242:n piiskaavista rytmeistä. Kyyti on kylmää, mutta mukaan hyppääminen kannattaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dean Blunt & Inga Copeland – Black Is Beautiful

Hyperdub

84 Hype Williams -nimikkeellä aiemmin levyttäneiden Dean Bluntin ja Inga Copelandin ”esikoislevyä” on helppo kuunnella metrossa. Se kuulostaa niin bugiselta kokonaisuudelta, ettei äänten sekoittuminen liikennehälyyn haittaa. Black Is Beautiful käynnistyy Black Sabbathin Sweet Leafia sämpläämällä. Dean Blunt & Inga Copeland hidastavat Tony Iommin marihuanankatkuisen yskäkohtauksen ja hautaavat sen kaahaavien autojen jarrutusääniin. Black Is Beautiful tuntuu olevan ladattu merkityksillä jo Ebony-aikakauslehdestä pöllitystä kansikuvastaan alkaen, mutta siitä on vaikea saada mitään otetta. Copelandin laulajanolemus vaihtelee korvanjuuressa ynisevästä japanipop-hyttysestä sammumispisteessä hoipertelevaan r’n’b-kuningattareen. Levy noudattaa genrestä toiseen poukkoilevassa levottomuudessaan hajoavan älypuhelimen logiikkaa. Se on vieraannuttava sekoitus aamuyössä viistäviä poliisiautoja, digitaalista mainosroskaa, kehnosti paistettua glittersuolaa ja särisevää kuvaa valvontakamerassa. Donnie & Joe Emersonin Babya romanttisen uneliaasti versioiva 2 on levyn ainoana selkeänä pop-kappaleena kuin tökerö deitti-ilmoitus muun triviaalin informaatiosalaatin keskellä. (Iida Sofia Hirvonen)

http://www.youtube.com/watch?v=7FAKb2KG3es

Broken Water – Tempest

Sub Pop

75Luuletko kuulleesi tämän levyn aiemminkin? Tempestin kakkosraita Coming Down on kuin Beck coveroimassa varhaista Nirvana-biisiä Thurston Mooren äänellä. Toinen naislaulajista kuulostaa aivan Elisa Ambrogiolta. Kappaleiden verenkiertoa määrittää Moe Tucker -pulssi. Ilmiselviä vertauksia voisi luetella enemmänkin. Tunnelma on latautunut, myrskyä edeltävä. Tempest edustaa sitä indierockin perusrakenteisiin pohjautuvaa lajia, jossa autotallissa pehmenneiden pahvilaatikkojen aarteet levitetään lattialle tutkailtaviksi. Tällaiset levyt saavat minut miettimään ensimmäistä postimerkkikokoelmaani: hajanainen, vailla rariteetteja, innokkaiden kourien räpeltämä, hammasteiltaan rispaantunut; hauska. Broken Wateria voisi kuunnella samalla, kun odottaa sisätiloissa ukkosmyrskyn laantumista. Tai loppukesän unettomassa yössä, kun deliriumia kohti vievä kaskaiden laulu on hukutettava jollain. Melko jänskä levy oikeastaan, mutta rockin sisäistä filateliaa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cornershop – Urban Turban

Ample Play

65 Vaikka Cornershopin parhaat kappaleet ovat yleensä olleet riemukkaita kitarapopkappaleita à la Brimful of Asha, yhtye on levyillään aina hypellyt estoitta genrestä toiseen. Cornershopin uusin albumi Urban Turban kuitenkin eksyy rönsyilyssään jo hiukan liian pitkälle ja hukkaa yhtyeen identiteetin jonnekin. Tjinder Singh laulaa levyllä vain yhden kappaleen, albumin ylivoimaisen huippuhetken, iloluontoisen What Did the Hippie Have in His Bagin (joka tosin löytyy levyltä kahtena eri versiona). Muuten laulusta vastaa kirjava joukko vierailijoita, ja jokaisen vierailijan kohdalla vaihtuu myös tyylilaji. Kun mikään (kuten vaikkapa Singhin lempeä ääni) ei ole ankkuroimassa rönsyilevää musiikkia, Urban Turban päätyy kuulostamaan sekalaiselta kokoelmalta, joka on kuin kesäinen festivaali. Telttojen katveesta ja lavoilta kuulet indiepoppia, intialaista kansanmusiikkia, soulia, housea, breakbeatia, hiphopia, dubia ja kaikuja lukemattomista muista musiikkityyleistä. Aurinko paistaa, fiilis on loistava ja hymy herkässä. Lopulta kuitenkin juot hieman liikaa, etkä seuraavana aamuna herätessäsi muista juuri mitään. Ainoastaan se yksi kappale jää soimaan päähän itsepintaisesti: ”What did the hippie have in his bag? It’s unknown how the story unfolds”. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Elifantree – Time Out

Eclipse Music

83 Vuonna 2010 debyyttinsä Love & Trees julkaissut Elifantree on niitä yhtyeitä, joiden tuotoksia kannattanee levykaupassa hakea jazz-hyllystä, vaikka ne sopisivat yhtä hyvin samaan karsinaan kokeellisempien pop-albumien kanssa. Jazzympyröistä ponnistavan laulu-saksofoni-rummut-trion uutukainen käynnistyykin pop-vaihde silmässä. Tic Toc, That Girl ja Where’s Your Courage ovat kaikki kappaleita, joiden laulumelodioita huomaa muutaman kuuntelun jälkeen vaivihkaa hyräilevänsä. Vasta näitä seuraava The Eye alkaa huojuttaa juuri tukevaksi todettua maata jalkojen alla ja vihjailla Elifantreen seikkailunhaluisemmasta puolesta. Time Out aukenee pikkuhiljaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu, että Elifantree kykenee minimalistisella kokoonpanollaan valaisemaan kappaleistaan vain yhtä kulmaa kerrallaan. Sitä huomaa kaipaavansa bassolinjaa tuohon ja rikkaampaa harmoniaa tähän. Muutamien kuuntelukertojen jälkeen oma päänsisäinen orkesteri saa kuitenkin juonen päästä kiinni ja paikkailee parhaansa mukaan tyhjiä kohtia siellä, mihin niitä jää. Time Out on ehdottomasti edeltäjäänsä kypsempi levy. Elifantree on ravistellut yltään turhat rönsyt ja tuloksena on fokusoitunut kokonaisuus, jossa pop-elementit ja härömpi jazzillinen estetiikka ovat hienosti tasapainossa. Ei ihan mitätön saavutus. (Ami Vuorinen)

Kimbra – Vows

Warner

79 Gotyen indiemegahitillä duetoivan uusiseelantilaisen Kimbran albumi on pistetty osittain uusiksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja varten. Hengenheimolaisina on mainittu monia naisartisteja Björkistä lähtien. Samalla voitaisiin mainita Roy Wood tai kuka tahansa teknologialla ääntään runsaasti manipuloiva; myös kotimainen Vuk, joka rakentaa Kimbran lailla kappaleitaan laululoopeille ja perkussiolle. Kimbran oma juttu perustuu 1900-luvun puolivälin naisstereotypioilla leikittelemiselle ja soulvaikutteille. Singleistä Settle Down on kotirouvaksi haluavan miltei robottimainen mantra, Cameo Lover taas päivitetty 1960-luvun tyttöbändi. Täydellistä raikkaan kitkerää poppia, kuten myös levylle nyt lisätty looginen seuraava single Something in the Way You Are. Kimbran laulukynä ei petä monipuolisemmillakaan alueilla: Come Into My Head ja Call Me tunkevat Princen r’n’b-valtakuntaan. Naisen jazz-opinnot kuuluvat itselauletuissa ja kieronkuuloisissa harmonioissa sekä Nina Simonelta lainatussa Plain Gold Ringissä. Heikkouksia ovat looppipedaalipohjaisten laulujen lievä mekaanisuus ja Possen indieskenetietoiset sanat: ”You got Morrissey, Joy Division on cd, but I don’t go for them, I can’t move to that beat.” Ruusunpiikin uhka muuten ihanalta tuntuvassa tulevaisuudessa. (Gaius Turunen)

http://www.youtube.com/watch?v=XfKUjkqSRqg

King Tuff – s/t

Sub Pop

72 Kyle Thomas kuuluu samaan sarjaan Ty Segallin ja edesmenneen Jay Reatardin kanssa. Hän on suttuisen jenkki-indien karismaattinen yleissäätäjä, joka mieluummin pirskottelee luovuuttaan joka suuntaan kuin laittaa urakeskeisesti kaiken yhden kortin varaan. Sub Popin julkaisema eponyymi albumi on Feathersissä psykedeelistä folkia, The Witchissä (J Mascisin kanssa) stoneria ja Happy Birthdayssa indiepoppia tehtailleen Thomasin toinen King Tuff -nimellä julkaistu albumi. Vuoden 2007 Was Deadia seuraava levy soi suurimman osan kestostaan viehättävän laiskasti surisevaa garagerockia, joka on kuin varhaisen Supergrassin ja selväpäisen The Brian Jonestown Massacren risteytys. Levyn parhaista kappaleista ilmavan bassomelodian kuljettama Losers Wall on parasta slacker-rockia sitten Girlsin ja akustisesti rämpyttävä Baby Just Break luojan kiitos lähempänä Jonathan Richmania kuin The Kooksia. Unusual Worldin klassisessa popsoundissa vilahtaa jopa syntetisaattori. Pistemäärää laskevat Strangerin ja singlenäkin julkaistun Bad Thingin kaltaiset tylsät perusrockit, jotka olisi voinut siivota tältä levyltä jonkun toisen bändiprojektin siemenperunoiksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!