Minikritiikit, viikko 22

Best Coast – The Only Place

Mexican Summer

65 Aurinkoista garagepoppia ja surf-vaikutteita yhdistelevä kalifornialainen Best Coast on tullut tutuksi slacker-imagostaan, joka myös kuuluu yhtyeen sympaattisessa musiikissa. The Only Place on parin vuoden takaisen edeltäjänsä tavoin ladattu täyteen rannalla lojuvaa vetelehtimistä ja huolettomuutta pursuavaa naivismia. Myös kotiseuturakkaus kuultaa läpi albumin kappaleista, sillä jo nimibiisi The Only Place hehkuttaa Kalifornian ihanuutta. Soundillisesti uusi albumi on kuitenkin askeleen edeltäjäänsä kypsempi ja kenties hienostuneempi. Tämän vuoksi yhtyeelle tyypillinen, melko tasainen kappalemateriaali muodostaa debyyttiä miellyttävämmän kokonaisuuden, vaikka mielenkiinto ei pysykään yllä koko levyn mittaa. Liekö sattumaa, että Best Coastin albumien julkaisupäivämäärät ovat toistaiseksi osuneet kesän kynnykselle? Kaliforniassahan on lähes aina rantakelit, mutta näin pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta yhtyeen levytyksille on oma tilauksensa suven lähestyessä. Kulunutta vertausta käyttäen: jatkuva auringonpaiste saa toivomaan myös niitä sateisempia päiviä. The Only Placella tätä vaihtelua ei juuri kuulla. Sesonkimusiikkina albumi puolustaa debyytin tavoin kuitenkin paikkaansa. (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Emma Salokoski Ensamble – Valoa pimeään

Warner

66 Maamme eturivin laulajiin lukeutuva Emma Salokoski vaihtoi ensembleineen kolmannen albumin myötä levy-yhtiötä laadustaan tunnetulta, mutta piskuiselta Texicallilta suuremman volyymin Warnerille. Samalla kokoonpano on ottanut askeleen kohti popimpaa ilmaisua. Vierailevien säveltäjien tuotoksista rakennettu albumi on kappalemateriaaliltaan epätasainen. Sama pätee Salokosken sanoituksiin, joissa hienojen säkeiden soljuvuutta häiritsee paikoitellen kankea ja kömpelö riimittely. Palataan, Musta taivas ja Aallon harjalla ovat viipyilevyydessään albumin parhaimmistoa ja kenties lähimpänä sitä soundia, jossa Salokoski on toistaiseksi ollut omimmillaan. Niiden rinnalla esimerkiksi sinkkubiisi Dalai Lama ja Älä huuda tuntuvat jopa hieman kertakäyttöisiltä. Valoa pimeään on kuitenkin perusteltu ja osittain onnistunutkin yritys laajentaa Salokosken repertuaaria. Taitavana laulajana Salokoski tuo lämpimästi soivalle levylle hieman sitä sielua, joka kappalemateriaalista on jäänyt puuttumaan. (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Richard Hawley – Standing at the Sky’s Edge

Mute

79 Kymmenen vuotta romantiseeraamista Roy Orbisonin ja The Everly Brothersin jalanjäljissä sai riittää Richard Hawleylle. Seitsemännellä studioalbumillaan tämä Pulpissa ja The Longpigsissäkin kitaraa soittanut sheffieldiläinen yrittää keksiä itsensä uudelleen – ja varsin hyvällä menestyksellä. Brittilistan kolmanneksi ilmestyessään singahtanut Standing at the Sky’s Edge jyrähtää käyntiin She Brings the Sunlightilla, joka suodattaa krautrock-jumitusta ja Spiritualized-psykedeliaa brittirockiin hyvin samankaltaisesti, mutta monta pykälää onnistuneemmin kuin vaikkapa Oasis viime albumeillaan. Levyn nimikappale jatkaa tenhoavasti yhden soinnun ympärillä kieppuvaa tunnelmointia, kun taas suloinen balladi Seek It muistuttaa Hawleyn trubaduurijuurista. Noin puolet levyn kappaleista ei säväytä sävellyksinä, joten mikään merkkiteos Standing at the Sky’s Edge ei ole kuin artistin oman uran puitteissa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Adam Lambert – Trespassing

RCA

73 Ei ihme, että Adam Lambert on keikkaillut Queenin setien kanssa: nimikappaleella hän laulaa melkein kuin Freddie Mercury. Lambertin ei kuitenkaan kannattaisi missään nimessä lähteä kiertävän vanhainkodin kehäraakkien kelkkaan. Trespassing on nimittäin oivallinen pintapopalbumi ja seisoo ylväästi omillaan, jopa useiden isompien starojen viimeaikaisten tarjoomusten yläpuolella. Nimibiisi ja Kickin’ In ovat Pharrell Williamsin parhaita tuotoksia sitten Madonnan Give It 2 Men, ja Cuckoo keimailee kuin kasarirockfaneja viihdyttävä drag queen. Lambertin, Bruno Marsin ja Dr. Luken kirjoittama Never Close Our Eyes ja Pop That Lock tarjoavat ajanmukaista soundia, Broken English laahustaa valtatien reunaa varovaisen toiveikkaana ja Chokehold loistaa levyn loppupuolella. Lopun hitaampiin vetoihin Lambertin voimakas ääni ja persoona tuovat oikein piristäviä klassisen limudiskodiivaballadin aineksia. Varsinkin Outlaws of Love käy kaltaiseni slovarinystävän sydämeen. Albumin ansiot huomioon ottaen ihmettelen, että ensimmäiseksi sinkuksi valittiin sinänsä mainio Better Than I Know Myself, joka kuitenkin tarvitsee albumikontekstia hengittääkseen – se on biisi, joka ei takuulla jää päähän formaattiradion hittivirrasta. Kokonaisuutena Trespassing liippaa aika läheltä sitä, mitä Adam Lambert kykenee tarjoamaan. Hieman lisää rohkeutta soundimaailmaan ja biisirakenteisiin sekä pari takuuvarmaa superhittiä, niin se olisi siinä. (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sara – Se keinuttaa meitä ajassa

Mercury

40 Saran kuudes pitkäsoitto Se keinuttaa meitä ajassa on yhtyeen muihin albumeihin verrattuna varsin aikuismainen – olemmeko todella jo näin vanhoja? Levyn avaus- ja nimiraita lähtee näppärällä kitaralla liikenteeseen, mutta nuoruusvuodet ovat jääneet taakse, mikä näkyy ja kuuluu siinä, ettei biisi oikein syty missään vaiheessa. Kuulostaa siltä kuin kappaleen tempoa olisi nostettu pykälä pykälältä nopeammaksi, kunnes yhtye olisi ilmoittanut, että nyt ei jaksa enempää. Avauskappaleen jälkeen levy seilaa jossain Suomi-iskelmän ja perinteisen Saran välimaastossa. Bändin voimavara on ollut kautta historian sen dramaattisuudessa, ja sitä löytyy tältäkin levyltä. Muun muassa kappaleet Minun taivas, minun maa sekä Hiljaiset siivet edustavat Saran ominaisinta soundia ja nousevatkin materiaalista esille isoina esityksinä. Valitettavasti muu materiaali on pääsääntöisesti tylsää, ja paikka paikoin yhtye kuulostaa synkältä Mikko Kuustoselta. Saran aikuistuminen on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että yhtyeen ura on kestänyt pian kaksikymmentä vuotta. Valitettavasti tämä levy ei saa aikaan kylmiä väreitä. (Petrus Koskimies)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zebra And Snake – Healing Music

100 % Records

70 Cut Copyn jalanjälkiä seuraava Zebra & Snake on nauttinut suosiota jo pidemmän aikaa, mikä on ymmärrettävää, kun kuuntelee kahden miehen kokoonpanon esikoislevyä. Biisit ja toteutus ovat tuoreita, ja levyllä kuuluu poikamainen ”antaa mennä vaan” -henki. Mistään mullistavasta klassikosta ei ole kysymys, mutta varsin kelvollisesta kokonaisuudesta, jolle varmasti löytyy kuulijakuntaa ulkomaita myöden. Zebran And Snaken tyylitietoinen pop on omiaan kesän festivaaleja silmällä pitäen ja löytää tiensä autostereoihin ja festarireissujen kohokohdaksi. Money in Heaven avaa pelin varsin mallikkaasti, ja koko albumi toimii miellyttävästi. Uskallan suositella Healing Musicia kesän 2012 viralliseksi bilemusiikiksi, sen verran vahvasti levystä paistaa läpi bikinit, siideri, bisse, puisto ja chillaus. (Petrus Koskimies)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zulu Winter – Language

PIAS

73 Viime vuonna perustettu lontoolaiskvintetti esittäytyy kaikin puolin pätevällä esikoisalbumilla, jossa kitarapopin ja -rockin viime vuosina pinnalla olleet tyylisuuntaukset sekoittuvat luontevalla ja varmaotteisella tavalla. Zulu Winter yhdistelee Friendly Firesin ja Yeasayerin pseudo-eksoottisia tanssirytmejä kuulaina helmeileviin kitarakudelmiin, jotka muistuttavat tavanomaisimmillaan Temper Trapin laimeasta stadionindiestä ja kunnianhimoisimmillaan Animal Collectiven hullunrohkeudesta. Hiukan liian täyteen ahdettu albumi on parhaimmillaan You Deserve Betterin kaltaisissa ilmavammissa kappaleissa, joissa laulaja Will Dauntin kypsä, Simon Aldredista (Cherry Ghost) muistuttava lauluääni pääsee oikeuksiinsa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!