Minikritiikit, viikko 21

Leisure Society: Into the Murky Waters
Full Time Hobby

76 Brian Eno ja Elbow’n Guy Garvey ovat lausuneet kauniita sanoja Leisure Societystä, toiseen albumiinsa ehtineestä brightonilaisyhtyeestä, jonka lankoja pitelee skeneveteraani Nick Hemming (mm. The Telescopes). Into the Murky Waters soikin suorastaan suvereenia barokkipoppia, jonka vain tietty hengettömyys estää nostamasta mestariluokkaan. Vaikka brittibändistä onkin kyse, löytyvät Leisure Societyn lähimmät hengenheimolaiset (Beirut, Sufjan Stevens) Atlantin toiselta puolelta. Levyn nimikappale yhdistää elokuvasäveltäjä Danny Elfmanin leikkisän goottilaisuuden raukeaan americana-rallatteluun. You Could Keep Me Talking on puolestaan barokkivalssi The Shinsin hengessä. Levyn napakimman poprallin Dust on the Dancefloorin soidessa on taasen tarkistettava, ettei levysoittimeen ole eksynyt Cats on Fire. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Little Scream: The Golden Record
Jagjaguwar

87 Little Scream -nimen takana piilotteleva Laurel Sprengelmeye on jälleen yksi kimaltava kultakimpale Montrealin kukoistavasta artistikatraasta. Laulajattarella on hyvät suhteet, sillä esikoisalbumilla on mukana muusikoita muun muassa Arcade Firen, The Nationalin ja A Silver Mt. Zionin riveistä. Herkän voimakkaalla äänellään – Cat Power kohtaa Martha Wainwrightin – vangitseva Sprengelmeye mykistää ennen kaikkea kappaleiden tunnelmilla, jotka vaihtelevat harsomaisen hauraista (The Lamb) raastavan rujoihin (Cannons) ja taivaisiin kurottaviin (Boatman). Ilmavaksi ja hengittäväksi jätetyssä levyssä on viehättävyyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi ja vielä vaikeampi pinnistelemällä tavoittaa. Loistava alku. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mummypowder: Centuries Later
Grand Pop

66 Mikäs sen ilahduttavampaa kuin että 2000-luvun alkupuolella maamme tyylikkäintä Amerikan-altsua tehnyt helsinkiläisyhtye palaa horroksesta, jossa se uinui seitsemän pitkää vuotta. Centuries Later ei valitettavasti ole messiaaninen paluu, joka piirtäisi suuntaviivat 2010-luvun suomalaiselle vaihtoehtorockille, vaan ennemminkin varovainen alkuverryttely, joka lähinnä muistuttaa Mummypowderin vahvuuksista (Janne Lehtisen ääni <3 <3), mutta ei kerro yhtyeestä mitään uutta. Parhaiden Pumpkins-balladien jylhyyttä henkivä Can’t Own You, simppeli voimapopralli Face Down ja levyn kaihoisasti keinahteleva nimikappale lupaavat, että Mummypowderista voi olla vielä suuriinkin tekoihin, kunhan yhtye saa pyyhkittyä viimeisetkin unihiekan rippeet silmäkulmistaan. (Antti Lähde)

Pyhimys: Medium
Monsp Records

90 Nykypäivänä, jolloin musiikin matka artistin pääkopasta tallennettuun muotoon ja siitä kuuntelijoille kestää vähimmillään tunteja, pitkään haudotut mestariteokset alkavat olla vähissä. Tässä kuitenkin on sellainen. Vuodesta 2006 tekeillä ollut Medium on Pyhimyksen itsensäkin mielestä hänen pääteoksensa – ja on se ainakin pieni merkkiteos. Tällaista levyä ei tietenkään sovi tehdä läppärillä makuuhuoneessa; Medium onkin äänitetty livenä studiossa 8-henkisen bändin kanssa. Bändisoudin ilmavampi, kohdittain jopa 1970-lukulaisen loirilainen svengi tasoittaa mukavasti Pyhimyksen nuorallatanssia inhorealismin ja lyyrisyyden välillä. Se on myös tarpeen, sillä aiempien levyjen läpitunkeva nihilismi ei innostanut kuuntelemaan niitä pidemmän päälle. Musiikki tavoittaa samaa grooven ytimeen lukittunutta hurmosta kuin Asa livenä Jätkäjätkien kanssa parhaimmillaan – ja se on paljon sanottu. Sen lisäksi, että Pyhimys on taitavimmin elämästä nyky-yhteiskunnassa kirjoittava räppärimme, Medium taitaa olla tähän asti musikaalisin Suomessa tehty rap-levy. Ja tiedättehän mitä hyvän odottamisesta sanotaan. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!