Minikritiikit, viikko 21

Gasellit – Kiittämätön

Monsp 

69  Tässä taas yksi todiste suomiräpin monipuolistumisesta: Gasellit kartoittaa harmaata aluetta Fintelligensin ja undergroundin välimaastossa. Nelihenkinen helsinkiläisyhtye satsaa kertosäkeisiin, tarttuviin taustakoukkuihin ja perusasioissa pitäytyviin teksteihin, mutta ei kuulosta lipevältä, populistiselta tai halvalta. Elektroniset biitit eivät ole mitään perusjunttaa, minkä todistaa jo loistava avauskaksikko: Ime huiluu olisi aika normiuhoa ilman ovelaa rytmitystään, ja huikean hieno Hiki piirtää graafista kuvaa ahdistavan kuumasta ja kännissä vietetystä kesästä länkkärikitaroiden säestyksellä. Jälkimmäisellä raidalla vierailee Villegalle, ja jossain mielessä Gasellit ovatkin JVG:n hengenheimolaisia. Urheiluslangin sijasta tosin kuullaan vieläkin enemmän ryyppyjuttuja ja aika angstisia kuvauksia naissuhteista. Pidemmän päälle tyyppien tyttöjutut alkavat tympiä, eikä asiaa ainakaan yhtään auta iisin melodinen Pillist kii, jolla ääneen pääsee taas kerran mustasukkaisuuden riivaama, väkivallalla uhkaileva nuorimies. Vaikka kyse onkin tietysti rooliin kirjoittamisesta, on vaikea keksiä tilannetta, jossa tällaista kappaletta haluaisi kuunnella. Kokonaisuutena Kiittämätön on kuitenkin sujuvasti alas menevää kesämusaa, joka tavoittaa hetkittäin aavistuksen loistokkuudesta. Ainakin toistaiseksi yhtye on liiaksi kiinni tavanomaisuudessa pystyäkseen pitämään niistä hetkistä kiinni.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Notkea Rotta – Notkea Rotta

Monsp

55 Notkean Rotan kaltaisen konseptuaalisen vitsin venyttäminen jo viiden albumin mittaiseksi on melkoinen haaste. Edellisen julkaisun, nimihahmon soololevyksi profiloidun Notkean maan myötä tarina tuntui jo vetelevän viimeisiään. Sitten mukaan saatiin kitaristilegenda Rane Raitsikka ja suunta otettiin taas perusasioiden äärelle Itä meidän -klassikon (2005) maisemiin. Periaatteessa kyse on tuon levyn toisinnosta, nyt vain bändimeiningillä toteutettuna. Toisin sanoen Rotta häslää sekavia,  Rautaperse vetää viinaa ja naisia ja Komisario Jyrkkä saa heittää väliin oman biisinsä. Vain Meno-Anu puuttuu, ja ehkä hyvä niin. Biisien nimet ovat hauskoja – Pumpataan puskissa, Salkku ja mulkku, Paradoksaaliset pallinaamat – mutta valitettavasti ne ovat sitten hauskinta näissä rutiinivedoissa. Riimit eivät tipahtele läheskään vanhaan malliin, oivallukset ovat kortilla. Konsepti on yksinkertaisesti lypsetty tyhjiin. Ilman tiukasti funkkaavia ja rokkaavia taustoja tämä olisi huomattavan tylsä levy. Nyt sen tähdeksi nousee eittämättä bändi, ja ennen kaikkea Raitsikka, jonka riffittely tuo vähän mieleen Licenced To Illin. Kohokohdaksi nousee menevä Mitä iistimpää, sitä siistimpää. Loppuun on vielä todettava, että promillemäärän noustessa nousee levyn saama pistemääräkin, ja livenä tätä toimintaa ehkä katsoisi hyvinkin mielellään. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Santigold – Master of My Make-Believe

Warner

53 Santigoldin pitäisi olla täydellinen poptähti, mutta hän ei ole. Jo philadelphialaisen esikoisalbumi Santogold (2008) paljasti tyhjiön siellä, mistä pitäisi olla karisma, eikä levyn pitkään kypsytelty seuraaja muuta tilannetta. Master of My Make-Believe on tympeä  ja flegmaattinen levy. Kuinka sen kappaleista voisi innostua, kun Santigoldin omakaan viisari ei värähdä? Viime vuonna julkaistun Go!-singlen enteili hyvin albumin keskinkertaisuutta. Diplon tuottama militantti paukutus oli kuin M.I.A. autopilotilla, mikä on viimeinen asia, jolta Santigoldin kannattaisi kuulostaa. Tuoreista singleistä Big Mouth jatkaa samaa linjaa – vielä epäonnistuneemmin. Disparate Youth on sentään kelpo biisi, mutta senkin relevanttiusastetta kuvaa hyvin, että ensimmäisenä se tuo mileen Klaxonsin (muistatteko?) coverin Gracen ysäridanceklassikosta Not Over Yet. Dave Sitekin tuotantojälki kuuluu selkeimmin siinä, että levyn parhaat kappaleet (God from the Machine, This Isn’t Our Parade) ovat niitä, jotka kuulostavat eniten Sitekin omalta bändiltä, TV on the Radiolta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Spain – The Soul of Spain

Glitterhouse

71 Kalifornialainen slowcoreyhtye Spain julkaisi vuosina 1995–2001 kolme albumia, joita voi suositella varauksetta kaikille Low’n ja Tindersticksin melankolisiin maailmoihin ihastuneille. Parhaimmillaan, kuten I Believe -albumin (2001) avaavalla kuolemattomalla biisikolmikolla She Haunts My Dreams–Born to Love Her–You Were Meant for Me, Josh Hadenin hönkimät kappaleet ovat kuin seisovaa ilmaa, minimalistisesti ja metronomintarkasti laahaavia stalker-vinjettejä, joiden intiimiys on yhtäaikaisesti tukahduttavaa ja vangitsevaa. Spain palaa yhdentoista vuoden tauolta The Soul of Spainilla, joka on ihan onnistunut kokonaisuus, vaikka tuskin saavuttaa kenenkään sydämessä yhtä tärkeää paikkaa kuin kulttisuosikeiksi päätyneet edeltäjänsä. Levy on tunnelmaltaan vähän liian välitön tuntuakseen kovin merkittävältä, vaikka bändi I’m Still Freellä ja Only Onella vahvuuksiaan väläyttääkin. Spain on hieno yhtye, mutta ennen kaikkea yhden idean yhtye: kun yhtye vähän rockailee (Because Your Love) tai sallii muiden kuin Hadenin päästä mikrofonin ääreen (All I Can Give), se muuttuu silmänräpäyksessä tunnistamattomaksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!