Minikritiikit, viikko 3

Hayes Carll – KMAG YOYO (& Other American Stories)

Lost Highway

73 Townes van Zandtin, Guy Clarkin ja Steve Earlen manttelinperijäksi mainittu nuori teksasilainen vetää neljännellä täyspitkällään esiin Dylan-kortin. Nimibiisi (Yhdysvaltain armeijan kuumasta tilanteesta vetäytymistä tarkoittava lyhennys lauseesta “Kiss My Ass, Guys, You’re On Your Own”) on kuin huumehoureinen päivitys Dylanin Subterranean Homesick Bluesista, ja sellaisenaan yllättävän rohkea poliittiinen kommentti yhdysvaltalaiselta kantri-artistilta, sillä siinä Irakin sota ei näyttäydy rivimiehen silmien läpi kovinkaan kauniina tai moraalisesti oikeutettuna. Muuten levy jatkaa Carllin aikaisempien linjaa: on tasamitoin baarinkatkuista kantrirokkia (Stomp & Holler, Hard Out Here) ja reflektiivisiä balladeja (Thankful for Christmas, Hide Me). Parhaimmin jää nimikappaleen ohella mieleen Cary Ann Hearstin kanssa vedetty humoristinen duetto Another Like You. (Jean Ramsay)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Laura Gibson – La Grande

Barsuk

47 Laura Gibson on vieraillut muun muassa The Dodosin levyllä ja kiertänyt Pohjois-Amerikkaa The Decemberistsin Colin Meloyn lämppärinä. Kolmannella soololevyllään portlandilainen folk-seireeni yrittää karistaa kulttisuosikin viitan harteiltaan ja nousta Barsuk Recordsin eturiviin Death Cab for Cutien ja Nada Surfin rinnalle. Mutta kuinka mitäänsanomattoman albumin Gibson onkaan tehnyt! Promokuvien asuntovaunut ja levynkannen räiskyvä nuotio antavat odottaa seikkailunhaluista road-folkia, mutta mitä vielä. La Granden laulut tuntuvat teennäisiltä ja ulkokohtaisilta viritelmiltä, joita oman navan ulkopuolinen maailma ei ole juuri inspiroinut. Gibsonin laulaa on ihan nätillä tavalla raaakkuvasti naukuen (vähän kuin juustoraastimella karkaistu Zooey Deschanel), mutta kappaleesta toiseen identtisesti. Kun Gibson ei pidä otteessaan, siirtyy huomio säestykseen – joka on puupirttimäisellä tavalla yhtä tyylitajuista kuin tylsää. Musiikkia maustavat elementit, kuten Lion / Lambin pseudo-bossanova, La Granden calexicomainen jolkotus tai muutaman kappaleen kevyt cocorosiemainen kokeellisuus, tuntuvat päälle liimatuilta eivätkä peitä sitä tosiasiaa, ettei Gibsonilla ole kuulijalle oikeastaan mitään sanottavaa. (Antti Lähde)

http://youtu.be/lCZ0S3huM-Q

Howler – America Give Up

Rough Trade

53 Howler oli New Musical Expressin mukaan vuoden 2011 kolmanneksi paras uusi bändi. Uskallan väittää vastaan. Ainakaan America Give Up -esikoisalbumillaan minnesotalaisyhtye ei pysty puhaltamaan riittävästi eloa reseptiin, jossa sinällään ei ole juuri mitään vikaa: otetaan yksi kappale esikoislevyn aikaista The Strokesia, perataan siitä liiallinen viileys, viskataan sekaan pari kauhallista Glitter Bandin ja muiden 1970-luvun glam-filosofien neanderthalilaista paalujunttaa ja maustetaan soppa pakollisilla Ramones-, Stooges– ja surf-irrotteluilla ja poikamaisilla woo-hoo-kertosäkeillä. Tuore digisingle Back of Your Neck on levyn selvästi paras kappale hulvattomine ulvahtelukoukkuineen ja rempseine takapotkukomppeineen. Muista biiseistä indieunohduksen The View’ltä löyhkäävän suonsilmäkkeen välttävät vain kivan tiukkasoundinen Told You Once ja ep:näkin julkaistu This One’s Different – jotka kuulostavat aika paljon The Strokesilta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Prince Rama – Trust Now

Paw Tracks

86 Jos festivaalijärjestäjillä olisi vähänkään tolkkua, tämä olisi iso otsikko kesän indierientoihin. Los Angelesin Not Not Funiin henkisesti assosioituva Prince Rama tuntuu valitettavasti lukeutuvan nykymusiikin vihatuimpiin nimiin. Yoko Onon krishnalaisuudelle itsensä antaneilta pakanatyttäriltä kuulostavat siskokset kieltämättä tekevät itsestään helpon maalin. Heidän ympärillään leijuu läpipääsemätön suitsukepilvi, jonka suojista voi heitellä käsitteitä kuten ”Now Age” ja ”Ghost Modernisms”. Trust Now hälventänee ennakkoluuloja. Se on duon tähän asti helpoin levy: itämaiset vaikutteet ja hippileijailu kuorrutetaan nyt aggressiivisella stoner rock -paahdolla. Äärimmäisen groovyt fuzz-kitarat ja sapattimaisen raskaat urkuriffit yhdistyvät popkoukkuihin. On kuin Fever Rayn avantgardekledjut olisi dumpattu muotitalon jäteastiaan ja roskisshoppailevat hipit ottaisivat ne tuunattavaksi. Ajoittain sisarukset vaikuttavat jonkinlaisilta vegaaniversioilta Lady Gagan egotrippailusta. Rituaalimusiikkia 2010-luvulle. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!