Minikritiikit, viikko 20

Graham Coxon – A+E

EMI

71 Blur-kitaristin aiemmat albumit ovat risteilleet lähinnä hauraan folkin, pirteän powerpopin ja nihilistisen punkrockin maisemissa. Kahdeksannella soololevyllään 43-vuotias Coxon sukeltaa lapsuutensa musiikkiin, 1970-luvun lopulle. Murisevia kitaroita, takovia rytmejä ja elektronista mekkalaa yhdistelevä A+E tuo mieleen sellaisia postpunkin brittiklassikoita kuin Wire (City Hall) ja Cabaret Voltaire (Meet and Drink and Pollinate). Seven Naked Valleysillä Coxon puolestaan uhkaa keksiä tykkäänään uuden musiikkityylin, eksperimentaalisen glamrockin. Levyltä löytyy jokunen huti, kuten ilmiömäisen ärsyttävä Running for Your Life ja umpiturha kraut-huuruilu Knife in the Cast, mutta pääosin meininki on raikasta ja sympaattista. Huomattavasti parempaan lopputulokseen Coxon olisi tosin yltänyt, jos olisi malttanut saksia järjestään ylipitkistä kappaleista pois minuutin tai kaksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Gravenhurst – The Ghost in Daylight

Warp Records

83 Joissakin Bostonin ja New Yorkin väliä sahaavissa junissa on tummennetut ikkunat. Kun tällaisella junalla matkustaa auringon laskiessa, näyttäytyvät kiskojen halkomat esikaupungit kellertävinä ja unenomaisina. Tällä ratavälillä rakastuin Gravenhurstin The Western Lands -levyyn (2007). Multi-instrumentalisti Nick Talbotiin personoituvan yhtyeen sielu sulautui täydellisesti liikkeen pehmentämiin näkymiin samalla kun musiikin satunnainen sähköisyys mallinsi junan liikettä, terästä ja voimaa. The Ghost in Daylightilla Talbot pysyy uskollisena visiolleen. Albumi vie avaralle mielikuvitusmatkalle, jossa pumpulireunainen utu kohtaa modernin maailman äänivallit. Levy punoo hartaudella yhteen Mogwain laajat kaaret, Pink Floydin kaiut ja Sun Kil Moonin alakulon. Laulujen väleistä huokailevat americanan mytologisoituneet vuosikymmenet, yön väreilyyn katoavat maisemat ja unelmien korkeimmat lakipisteet. Vaikka levy tekee turhan monta kierrosta Talbotin navan ympärillä, palkitsee kokonaisuus kuulijansa. Parhaimmillaan Gravenhurstin järkähtämätön hauraus vie lähelle jotakin äärimmäistä, suorastaan pyhää. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lower Dens – Nootropics

Ribbon

84 Vuosituhannen alussa Jana Hunter kulki Devendra Banhartin jalanjälkiä freak folk -buumin jälkijoukoissa. Hunter on tehnyt viisaasti vaihtaessaan yhtyeformaattiin; Twin-Hand Movementilla (2010) esittäytynyt Lower Dens sementoi kakkosalbumillaan paikkansa yhtenä dreampopin kiinnostavimmista tekijöistä. Baltimorelaisyhtyettä on verrattu paljon Beach Houseen, eikä vähiten Hunterin käheänkuulaan lauluäänen takia. Osuvampi vertailukohde voisi kuitenkin olla Wild Beasts, jonka arvaamattomuutta ja eteerisyyttä yhdistävällä taidepopilla on paljon yhteistä Nootropicsin sinisävyisen tunnelmoinnin kanssa. Pehmeästi huriseva singlekappale Brains yhdistää Canin hypnoottisuuden vastustamattomalla tavalla kaiutettuun kitaraan ja M83:n hengessä pöriseviin analogisyntetisaattoreihin. Brainsin ohella levyn huippuhetkiksi nousevat keinuvasti kelluva Propagation ja dynaamisuudellaan erottuva Candy. Albumin loppupuolella Lower Densin melodiapankki alkaa tyhjentyä – mutta toisaalta melodiat ovat Nootropicsin kaltaisella albumilla lähtökohtaisestikin sivuseikka. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Royal Headache – s/t

R.I.P. Society

83 Guided by Voicesin Robert Pollardilla on lahja suhria vasemmalla kädellään biisiaihiota vähän sinnepäin ja saada ne silti kuulostamaan kahdentoista karaatin pop-timanteilta. Samanlaista erityislaatuisuutta kuulee australialaiskvartetti Royal Headachen esikoislevyllä. Sen 12 sävellyksen muotoon puetut 26 minuuttia lo-fi-autotallipunkia ovat yksinkertaisuudestaan ja luonnosmaisuudestaan huolimatta yhtä suurta koukkua. Bändi asettuu Buzzcocksista ja Ramonesista Hüsker Dün ja Black Tambourinen kautta The Strokesiin ja Cloud Nothingsiin asettuvalle punkin ja suoraviivaisen kitaraindien jatkumolle. Levyn hypertarttuvat biisit kruunaa laulaja Shogun, jonka ulosanti on enemmän sielukasta kuin välinpitämätöntä ja sikäli paremmin Olympiastadionille kuin Lepakkomieheen soveltuvaa. Royal Headache kuulostaa siltä kesäpäivältä, jolloin menee heti aamulla puistoon juomaan kaljaa ystävien kanssa ja viihtyy samassa sijainnissa seuraavaan aamuun. Ja haluaisiko joku muka viettää kesänsä ilman tällaista päivää? (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ty Segall & White Fence – Hair

Drag City

81 Olisin voinut valita tämän kesän soundtrackiksi Grateful Deadin 15 dvd:tä käsittävän boksin, mutta päädyinkin tähän kahdeksan kappaletta sisältävään, hädin tuskin puolituntiseen levyyn. Orange Countyn huipputuottelias boheemi Ty Segall ja White Fence -nimellä musiikkia tekevä outovelho Tim Presley puristavat kasaan äärimmäisen kompaktin ja demomaisen vaivattomasti toteutetun garagerockpaketin, joka on osuvasti nimetty hippimusikaalin mukaan: ovathan molemmat ruokkoamattomia keripukkeja, jotka edelleen tuntuvat elävän 1960-luvulla. Hair on fuzz-punkkaava, kouristuksen intensiteetillä etenevä kaitafilmivärinen purkaus, joka dunkkaa tupakalta ja Old Spicelta. Se on festarimudan kovettamia kellotettuja lahkeita ja hapsutakkeja, paisley-kuosipäinen moottoripyöräodysseia, liian kirkkaan auringon häikäisemä hippiuni. Historiaan kytkettyjen koukkujensa ohella se on psykedeelisesti kolistelevan roskarocklevyn malliesimerkki: kekseliäs, ytimekäs ja vaarallisen energinen, mutta vaikutelmaksi voi toki muodostua Instagram-valokuvien plethora vailla kestävyyttä. Hair kuulostaa varmasti vetävältä niin kauan kuin elohopea pysyy ylhäällä. Hauska ja charmikas pienoisalbumi, jota kuitenkin saattaa uhata kesäkissautumisen vaara. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=YkL26bcfUG0

Violens – True

Slumberland

80Keskinkertainen dreampop ja turhaan hankitut reverb-pedaalit ovat muodostumassa aikamme vitsaukseksi, vaikka uusgaze on toki miellyttävimmästä päästä revivalismia. Kasvottomiksi jäävien kaikuilijoiden seassa brooklynilaisbändi Violens on virkistävä ilmestys. Sen kakkoslevy True nousee keskinkertaisuuksien yläpuolelle, koska sen kuulas soundi on väline-, eikä itseisarvo. Useiden Truen kappaleiden voisi kuvitella toimivan niin keskitien folkpoppina kuin stadionsoundeilla. Se herättää kysymyksen, pystyykö vaikka Beach Housesta sanomaan samaa? Juuri Beach House olisi tarvinnut uutuuslevylleen Sariza Springin ja Through the Windowin kaltaisia kappaleita välttääkseen harhautumisen omaan unisuuteensa. Violensin vaikutteet ovat ilmeisiä, mutta bändi vakuuttaa hyödyntämällä 1990-luvun taitteen kitarakasvustoa kaikessa diversiteetissään. Every Melting Degree voisi olla Deerhunterin tribuutti Teenage Fanclubin Bandwagonesquelle. Unfolding Black Wings säväyttää tuomalla indiepop-komppiin yhden soinnullisen Sonic Youthin dissonanssia. Taitavinta ja perinteikkäintä kitarapoppia ovat singlet Totally True ja When to Let Go. Erityisesti jälkimmäisessä soi Black Twigin särövyöryjen, voimapopin ja herkkyyden symbioosi, joka on Violensin vaikutteista ilmeisin, mutta varmasti epätodennäköisin. (Oskari Onninen)

http://www.youtube.com/watch?v=A_NK9ejzQJ4

Silversun Pickups – Neck of the Woods

Dangerbird

66 Los Angelesin Silversun Pickups siirtyy kolmannella albumillaan askeleen salonkikelpoisempaan ja piirun verran tylsempään suuntaan, valitettavasti. Toki jo yhtyeen edellinen albumi Swoon (2009) kantoi merkkejä tästä kehityksestä. Uneliaan ja räjähtävän shoegazen yhdistelmästä tavaramerkkinsä tehneen yhtyeen vimmaisuus ei ole varsinaisesti kadonnut, mutta tuotannossa on siivottu rosoisuutta ja epätäydellisyyttä aiempaa enemmän pois. Kuitenkin juuri nämä elementit ovat olleet Silversun Pickupsin musiikissa ne tekijät, jotka lupaavalla Pikul-ep:llä (2005) ja lupaukset lunastaneella Carnavas-debyyttialbumilla (2006) nostivat yhtyeen yhdeksi 2000-luvun alternative rockin oikeasti kiinnostavimmista nimistä. Jacknife Leen (mm. Weezer, U2, R.E.M.) tuottamalla Neck of the Woodsilla on keskitytty selvästi soundimaailman yksityiskohtiin albumin sisäisen jännitteen rakentuessa pikemminkin äänekkään ja vaimenevan vyörötyksen vuorottelulle kuin varsinaisille sävellyksille. Erityisesti rumpusoundeihin ja -sovituksiin on haettu erilaisia vaihtoehtoja, joidenkin mielestä varmasti hieman liikaakin. Silloin tällöin yhtye onnistuu löytämään tasapainon äänimaailman, energian ja sävellysten keskellä, ja silloin jälki on oivallista, kuten esimerkiksi Bloody Mary (Nerve Endings) osoittaa. Näitä hetkiä on kuitenkin aivan liian vähän. Albumia vaivaa ylituotannon lisäksi akuutti ennalta-arvattavuus, joka hoitamattomana saattaa levitä pidemmälle yhtyeen tulevaisuuteen. Ehkei kaikki ole vielä kuitenkaan menetetty? (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zambri – House of Baasa

Kanine

75 Newyorkilaiset Jessica ja Cristi Jo Zambri herättivät kiinnostuksen viime syksynä julkaistulla Glossolalia-minialbumilla, joka oli rohkea, ennakkoluuloinen – ja epätasainen – yhdistelmä ryskyvää teollisuusmöykkää, haudanvakavaa kenkiintuijottelua ja elektronista kohellusta. Varsinainen esikoisalbumi House of Baasa on duolta maltillinen askel eteenpäin: tuotannollisia ideoita Zambrilla oli jo alkujaankin ylenpalttisesti, mutta nyt kappaleet pysyvät paremmin koossa. Hundred Hearts on levyn helmi: kaunis balladi on melodiansa ja laulusuorituksensa puolesta kuin päivitetty versio Berlinin Take My Breath Awaysta – tosin sekin kuulostaa zambrimaisen synkältä ja romuluiselta. Tanssittava ICBYS-single on puolestaan se potentiaalinen hitti, joka voisi tutustuttaa vielä hyvin marginaalisen bändin Zola Jesuksen, Bat for Lashesin ja Chromaticsin ystäville. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!