Minikritiikit, viikko 19

Bibio – Mind Bokeh

Warp
83 Niille Warp Recordsin ystäville, joiden henkinen kapasiteetti ei riitä käsittelemään levymerkin kaikkein huuruisimpien avantgarde-anarkistien luomuksia, Bibio on ollut yksi viime vuosien miellyttävimpiä yllätyksiä. Brittiartisti (oikealta nimeltään Stephen Wilkinson) on luonut kahdella Warp-albumeillaan kiehtovaa, toisaalta kunnianhimoisuutta ja toisaalta veikkolaviaanista ”ota löysin rantein, älä jännitä” -mentaliteettia uhkuvaa rytmitaidetta. Bibio napsii musiikkiinsa aineksia sieltä täältä: on rapeasti kompuroivia biittejä, romuluista akustista kitaraa, kenttä-äänityksiä, satunnaisia syntetisaattorin iskuja. Mind Bokehilla hän kuitenkin ”myy itsensä”: merkittävä osa levyn kahdestatoista kappaleesta on ns. ”oikeita biisejä”, suorastaan popmusiikiksi luokiteltavaa normalismia. Ja kuten arvata saattaa, pehmorockin baleaariset tuulahdukset puhaltavat Mind Bokehillakin – niin kuin vähän joka toisella levyllä herran vuonna 2011. Epämääräisesti huljuva ja huojuva avausraita Excuses ja fourtetmäisen minimalistisesti napsuva päätösraita Saint Christopher hellivät sentään niitä Bibion ystäviä, joille kovasti erilaisten, mutta aivan yhtä mahtavien Light Seepin ja K is for Kelsonin Doobie Brothers -riffittelyt ja Moog-lurittelut ovat liikaa. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bill Callahan – Apocalypse

Drag City
94 Vaikka Bill Callahan on laajan tuotannon tehnyt ja kanonisoitu lauluntekijä, hänen kiero americanansa on lentänyt tutkani ohi mainiota Smog-nimellä ilmestynyttä Knock Knock -levyä lukuun ottamatta. Apocalypsen myötä olen valmis itsekin julistamaan Callahanin neroksi ja vaikka muuttamaan hänen kanssaan preerialle paimentamaan karjaa. Kappaleita on vain seitsemän, mutta kirjo yltää taitavasti polveilevasta folkista luonnosmaiseen absurdismiin ja mitä sielukkaimpaan klassiseen poppiin. Äänikuva on modernin erotteleva, ja Callahanin pehmeä ääni tulee pelottavan lähelle kuuntelijaa. Silti tuntuu siltä kuin kuuntelisi kaikuja vuosikymmenien takaa. Alkuvuoden olennaisimpia levyjä. (Ville Aalto)
http://www.youtube.com/watch?v=-wZczFrlBXM

Yelle – Safari Disco Clube

Cooperative
61 Laulaja Julie ”Yelle” Budet’n karismaan voimakkaasti nojaava ranskalaistrio esittäytyi maailmalle neljä vuotta sitten, jolloin siltä julkaistiin aivan mahdottoman rasittava esikoisalbumi Pop Up. Zero-tason odotuksiin nähden Safari Disco Club on todella miellyttävä tuttavuus; ihan tolkullinen popalbumi, jolla on peräti kolme erittäin hyvää tai jopa erinomaista kappaletta. Nimikappaleen Miike Snow kohtaa Lady Gagan -tyyppinen Karibia-rytmittely tuottaa yhden kevään riemastuttavimmista tanssihiteistä, mitä ei terve mieli olisi etukäteen uskonut. La Musique on suoraviivaisempaa elektropoppia Goldfrappin ja Golden Filterin tyyliin, ranskaksi siis laulettuna. Le Grand Saut voisi puolestaan olla joku leikkisä Chisu-ralli Justicen remiksaamana – tai päinvastoin. Levyllä on myös kahdeksan muuta kappaletta, mutta niiden kuunteleminen useammin kuin kahdesti ei tuo mainittavampaa lisäarvoa yksilön elämään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!