Minikritiikit, viikko 17

The Dodos – No Color

French Kiss
83The Dodos on sanfranciscolainen kaksikko, jonka ilmaisuvoiman runkona on passiivis-aggressivisesti kohdeltu rumpurakennelma ja akustinen kitara. Läpimurtoalbumi Visiter (2008) esitteli yhtyeen omaperäisen ja leikkisän soundin, joka oli paljas ja kiihkeä mutta pullollaan ihastuttavia melodioita. Tuolloin ja edelleen läsnä ovat psykedeelisempi The Beatles, myöhempien aikojen Led Zeppelin ja toisaalta aikalaiset Grizzly Bear ja Animal Collective. Fleet Foxes -tuottaja Phil Ek päästi hypekrapulaisen bändin pehmenemään seuraajalevy Time to Dien (2009) sessioissa ja leipoi bändille laveamman äänimaailman, jossa yhtye pääsee vapautuneesti seikkailemaan vasta nyt palattuaan luottotuottajansa John Askew’n huostaan. Vierailevan Neko Casen kuulaanraikas ääni puhaltaa ratkaisevan myötäpuhurin dodolintujen siipien alle ja tavoittaa juuri ne herkkyyspisteet, joihin kitaristilaulaja Meric Long koskettaisi, jos kykenisi. Don’t Try and Hide It sekä pysäyttävä Companions sisältävät silkan nerokkuuden viitteitä. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The Dodos – Black Night

Dropkick Murphys – Going Out in Style

Born & Bred
77 Siinä on jotain symbolista, että vuosikymmen takaperin Dropkick Murphysin Sing Loud, Sing Proud -levyllä raakkui irkkulegenda Shane MacGowan, mutta tällä kertaa mukana piipahtaa itse Bruce Springsteen. Kelttisydäminen bändi on juurtunut läpi Bostonin katujen ja tehnyt kodin jenkkiduunarin sielunmaisemaan. Going Out in Style on pantu samoista maltaista kuin edeltäjänsä: hilpeät tina- ja säkkipillimelodiat kohtaavat hardrockilla tahritun punkin. Kunnon bileitten harvoja muistijälkiä on usein parempi olla kaivelematta, ja parhaalta nämäkin kemut maistuvat silloin, jos ei muista bändin tehneen tämän levyn jo kuutisen kertaa aiemmin. Albumi kertoo fiktiivisen tarinan irlantilaissiirtolaisesta, joka on jatkuvasti matkalla tappelemaan perusarvojen puolesta. Pakolliset balladit katkokävellään ryhdin ja patetian välimaastossa, ja ajattomien yhteislaulujen kirjoittaminen on Dropkick Murphysille edelleen liian haastavaa. Patrioottinen Broken Hymns uhkaa läikkyä yli pahemman kerran, mutta retkueen nostalgialiekki hehkuu työläistradition äärellä niin kirkkaana, että ylilyönnit tohtii antaa anteeksi. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Dropkick Murphys – Memorial Day

I’m from Barcelona – Forever Today

EMI/Parlophone
62 I’m from Barcelonan syntytarina on musiikkihistorian sympaattisimpia. Vuonna 2005 göteborgilainen Emanuel Lundgren kirjoitti nipun lauluja ystäviensä soitettavaksi, löytyipä näiltä soittotaitoa tai ei. Lähes 30-henkinen kollektiivi uskoi alusta asti yhdessäolon kirkastamiin duurisointuihin. We’re from Barcelona -hittiään lukuun ottamatta orkesteri ei kuitenkaan tehnyt mitään, mikä olisi ollut riemukkaampaa kuin heidän konseptinsa. Neljäs levy jatkaa samoilla raiteilla. Forever Today pursuaa juhlamieltä ja hetken huumaa. Albumin musiikillinen anti kiteytyy ajatukseen David & the Citizensistä lipittämässä itseään sokerihumalaan Scissor Sistersin kanssa. Orkesterin massiivisuus kuuluu lähinnä taustahuutoina, rikkaina soitinvalintoina ja rytmiraitoja tukevana taputteluna. Konsensushenkinen hurmos ja lapsekkaat melodiat saavat hyvälle tuulelle, mutta levyn jatkuva käyttö aiheuttaa ähkyn. Kesäisen piknikin ääniraidaksi kiekko on kuitenkin omiaan – kunhan juhliin on kutsuttu kaikki kaverit. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
I’m From Barcelona – Charlie Parker

Pet Shop Boys – The Most Incredible Thing

Parlophone
46 Pet Shop Boysin kynä tylsyi 1990-luvun kuluessa pahoin. Siksi orkesterin viime vuosien virkeää ilmettä voi pitää hienoisena ihmeenä. Edelläkävijöiksi Neil Tennantista ja Chris Lowesta ei ole ollut kahteen vuosikymmeneen, mutta kaksikko on silti onnistunut päivittämään sointiaan perustellusti. The Most Incredible Thingissa uutta on konsepti: levy on balettiesityksen soundtrack. Ajoittaisesta visuaalisuudestaan huolimatta musiikki ei muutu kuviksi niin vahvasti kuin kaksikon tulkinnassa Panssarilaiva Potemkinista (2005). Koreografiasta riisuttuna The Most Incredible Thing paljastaa lähinnä sen, miten suuri osa Pet Shop Boysin nerokkuudesta piilee sen pop-vainussa ja muodon tajussa. Kun yhtälöstä poistetaan Tennantin ääni, lakoniset lyriikat ja tarttuvat melodiat, jää jäljelle vain lupaavia aihioita ja taiten koneistettuja orkesteraatioita. Niiden kujeilevuus ja kokonaisuuden ammattimainen hallinta lupaavat hyvää tulevaisuuden kannalta. Varsinainen käyttöarvo levyltä kuitenkin puuttuu. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Levyn sisältö pähkinänkuoressa.

Rainbow Arabia – Boys and Diamonds

Kompakt

60 Rainbow Arabia edustaa M.I.A.:n ja Gang Gang Dancen jälkeistä musiikkisukupolvea, joka ammentaa vaikutteita globaalista populaarimusiikista, kuten Sublime Frequenciesin katalogista. Debyyttialbumilla Boys and Diamond voikin kuulla vaikutteita ainakin intialaisesta bhangrasta, ja Tiffany Prestonin laulutyylissä kaakkoisaasialaista villiyttä. Pääosin aviopariduon tuotokset ovat kuitenkin aika tavanomaista nykydiskoelektroa dubstep-vaikutteilla, joskin virkistävillä soundeilla: esimerkiksi nimibiisin ohella albumin potentiaalisimmaksi hitiksi muodostuva Blind on silkkaa Madonnaa. Boys and Diamondsin kappalemateriaalin taso lopahtaa loppua kohden, mutta alkupuoliskon globaali groove toimii takuulla tanssitarkoituksessa. (Juho Kaitajärvi)

http://youtu.be/VzrTap5uu6U
Rainbow Arabia – Blind