Minikritiikit, viikko 17

Alabama Shakes – Boys & Girls

Rough Trade

67 Hold Onin maltillinen kitarapopgroove ehtii soida 28 sekunnin ajan ennen kuin Alabama Shakes paljastaa lyömäaseensa, Brittany Howardin. Laulaja-kitaristin äänestä puolet kuuluu Janis Joplinille, puolet Otis Reddingille. Ääni on persoonallinen, mutta mihin se riittää? Howardia säestävän trion soitto on aluksi hämäävän yksinkertaista, jopa alkeellista. Hiljalleen se kuitenkin paljastuu alabamalaisyhtyeen (kyllä) vahvuudeksi. Raukean I Found Youn ja rytmikkään Rise to the Sunin soulrock soi ihastuttavan pakottomasti – tyylillä, jota ei voi ostaa kuin (haukotus) oppirahat maksamalla. Boys & Girlsin soundi on karu, jopa tarpeettoman karu, sillä autotallirockin villiys on Alabama Shakesin sivistyneestä soitosta kaukana. Suurin osa bändin kappaleista on puolittaisia balladeja, joille mehukkaampi tuotanto voisi tehdä hyvää. Niiden joukosta löytyvät myös sujuvan, joskin hiukan yhdentekevän albumin heikoimmat hetket: mitäänsanomattomaksi jäävä nimikappale ja raivostuttavan väkinäinen Heartbreaker. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bear in Heaven – I Love You, It’s Cool

Hometapes

61 Bear in Heavenin neljäs pitkäsoitto on ollut kuultavissa yhtyeen sivuilla jo pitkään – tosin 2 700 tunnin mittaan hidastettuna. Kollaasin sisällöllinen arvo on olematon, mutta luovasta hulluudesta tempaus vihjaa. Siksi oikealla kierrosnopeudella soitetun I Love You, It’s Coolin yksitotinen ilme tuntuu pettymykseltä. Bear in Heaven upottaa muototarkan indietamppauksensa ajankohtaiseen chill-aaltoon, ja luopuu samalla Beast Rest Forth Mouth -albumilla (2009) hurmanneesta sameasta luonnosmaisuudestaan. Yhtyeen tanssiinkutsut ja hedonistiset äänirihmat pursuavat antoisia yhtymäkohtia vaikkapa Ultravoxiin, Pet Shop Boysiin ja of Montrealiin, mutta ylilyöntien ja riskialttiiden sukellusten välttely latistaa kokonaisuutta. Pinnan tasolle jäävät myös nostalgian ja intohimon välillä sukkuloivat tekstit, joissa tietoisen ja tiedostamattoman naivismin yhdistely ei kanna lupaavaa alkua pidemmälle. Hyvistä raaka-aineista huolimatta I Love You, It’s Cool pelkistyy jokseenkin ontoksi kokemukseksi. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

De La Soul’s Plug 1 & Plug 2 present… – First Serve

Jesgrew

71 ”Fiktiivisen hiphopduon nousu ja tuho”. Mikäpä sen mainiompi aihe teema-albumille – varsinkin, jos idean takana ovat De La Soulin DavidDaveJolicoeur ja KelvinPosdnuosMercer kahdella ranskalaistuottajalla (Chokolate ja Khalid) vahvistettuna. First Serve on musiikillisesti köykäisempi kuin yksikään De La Soulin seitsemästä studioalbumista, mutta samalla ryhmän hauskinta antia reilusti yli kymmeneen vuoteen. Poikamaisen huumorin sekaan on ujutettu syvällisempiäkin ajatuksia ystävyydestä, menestyksestä ja fokuksen tärkeydestä, mutta pääosassa on kuitenkin koko ajan lystinpito. Kappaleiden lomaan (tai keskelle) ujutettu dialogi kertoo hilpeän tarinan kahdesta jantterista, jotka päättävät keskittää voimavaransa musiikin tekemiseen vanhempiensa vastustuksesta huolimatta (Pushin’ Aside Pushin’ Along), nousevat huipulle (We Made It), riitaantuvat (Clash Symphony) ja palaavat yhteen (Pop Life). A Tribe Called Questia siteeraava The Work on imevine rytmeineen levyn paras kappale, mutta jos levyn haluaa ylipäätään kuunnella, se kannattaa kuunnella alusta loppuun. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Death Grips – Money Store

Epic

87 Money Store muistuttaa minua niistä pekingiläisistä, jotka kalastavat ravintoloiden jätesäiliöistä käytettyä paistinrasvaa eteenpäin myydäkseen. Se jytisee suurkaupunkimaisen dystooppisena ja inhorealistisena. Jo Death Gripsin edellinen julkaisu Exmilitary oli vastuuton ja sosiopaattisessa aggressiivisuudessaan luotaantyöntävä kiekko. Levottomuuden herättäminen on sacramentolaisen thrash-hop-kolmikon erikoisalaa, ja Money Store vie nämä tuntemukset entistä pidemmälle: se on harkitumpi ja maalailevampi kokonaisuus, jonka atmosfääri on huolella perverssiksi veistetty. Tämä on tavallaan myös albumin ainoa heikkous. Exmilitaryn punkahtavaan asenteeseen ja nihilistiseen huumoriin suhtautuminen oli vaivaannuttavaa arpomista kavahtamisen ja virnistelyn välillä – Money Store taas on lähes kuolemanvakava albumi, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Raskasta kokonaisuutta liennyttää pari hittipotentimpaa raitaa (Get Got, I’ve Seen Footage). Pitkälti vaikutelma kuitenkin vastaa vimmaisessa purkauksessaan voimaelektroniikkalevyä, jossa kappalerakenteet olisi säilytetty ja sanoituksista saisi selvää: Death Grips onkin oikeastaan industrial-rockin teollisuuskuvaston ihannointia nykypäivään siirrettynä – heidän valuuttansa vain on hiphop, heidän likainen teknologiansa internet. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=98V7SM5jnws

Miike Snow – Happy to You

Ingrid

70 Ruotsalaisen indiepop-kolmikon toinen albumi tekee hämmentävän laadullisen aaltoliikkeen. Heliseviä kosketinsoundeja ja elektronisen tanssimusiikin rytmityksiä tämän hetken valtavirtapopin maneereihin sekoittava Happy to You alkaa lupaavasti. Avausraita Enter the Jokers Lair ja sitä seuraava The Wave tarjoilevat herkästi soljuvaa, mutta rytmisesti lennokasta poppia, josta tulee mieleen Fun.-yhtyeen melodinen nokkeluus ja Foster The Peoplen tunteikas yltiöpäisyys. Albumin kolmas raita, singlenäkin julkaistu Devil’s Work on eriskummallinen popraita, jossa Robbie Williamsin hiteistä varastetut kosketinkuviot, torvien pauhu ja elektroniset surinat kasvavat mahtiballadiksi. Valitettavasti tämän jälkeen albumin taso notkahtaa rankasti, kun kolmea mestarillista pop-biisiä seuraa rivi keskinkertaisesti junnaavia äänimaailmoja ja jo ensimmäisissä biiseissä kertaalleen käytettyjä melodiakoukkuja toistavia lurituksia. Koko albumin materiaalia vaivaa myös sanoitusten yhdentekevyys. Pop-musiikilta ei aina tarvitse vaatia kovin suuria lyyrisiä oivalluksia tai sen suurempaa syvällisyyttä, mutta albumin keskivaiheen kappaleissa toistuu aaaauuuu ja oooouuuu -tyyppisten huudahdusten ja huokailujen vyöry yhdistettynä täysin yhdentekeviin hokemiin niin monta kertaa, että sanoista tuntuu katoavan kaikki ajatus. Sanoitusten höttöisyyden voisi antaa jotenkin anteeksi, jos niitä kuljettavat biisit oikeasti tukisivat niitä, mutta valitettavasti näin tapahtuu vain Happy to Youn alku- ja loppupään biisien kohdalla. Vasta kymmenes kappale, Paddling Out, on tanssilattialle mittatilauksena tehtyine diskobiitteineen tarpeeksi tarttuva ja mutkaton pop-hitti nostaakseen albumin tason sen alkupään lennokkaisiin korkeuksiin. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Orbital – Wonky

ACP Recordings

88 Se, että Orbital tekee uransa kenties parhaan albumin vuonna 2012, antaa toivoa möhömahoille ympäri maailman ja tekee kiusallisen selväksi sen, kuinka äärettömän kevyillä eväillä suuri osa kiivassyklisen elektronisen musiikin kentän tekijöistä onkaan liikenteessä. Wonkyn kappaleista Distractions on hahmottomasti haahuileva 7-minuuttinen, jota edes lopun tempontuplaus ei pelasta, ja Beelzedub puolestaan kieli poskessa dubstepille kumartava roiskaisu. Loput seitsemän kappaletta eivät sitten ansaitsekaan muuta kuin taputuksia ja hurraa-huutoja. Orbital viittaa Wonkylla luontevalla tavalla paitsi omaan menneisyyteensä ja 1990-luvun aikalaisiinsa, myös nykyisyyteen. Mestarillinen Stringy Acid tuntuu kumartavan 808 Staten suuntaan, tutusti pörisevä ja kilisevä One Big Moment puolestaan muistuttaa duon omasta Style-klassikosta. Zola Jesusin kohtalokas ääni tuo omaa syvyyttään New Franceen, Lady Leshurrin räppäämä Wonky on puolestaan yhtä pähkähullu bailuraita kuin Basement Jaxxin Jump N’ Shout. Hienoimman esimerkin Orbitalin musiikin kerroksellisuudesta ja taidosta hallita äänikuvaa viimeistä piirtoa myöten antaa kuitenkin Straight Sun, joka hehkuu LCD Soundsystemin Someone Greatin uljautta, mutta myös Keski-Maan haltijoiden kirkasta valoa. Kiitos, hipit! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!