Minikritiikit, viikko 12

Fanfarlo – Rooms Filled With Light

Atlantic

79 Vaikuttaa siltä, että Fanfarlon kakkosalbumiin on satsattu punta poikineen. Esikoisalbumillaan Reservoirilla (2009) yhtyeen folkrock oli mahtipontisuudestaan huolimatta vielä tietyllä tavalla nuhjuista ja nukkavierua, mutta Rooms Filled With Lightilla yhtye soi napakasti, kirkkaasti ja sulavasti. Jos Reservoir toi kiihkeydessään mieleen varhaisen Arcade Firen, muistuttaa Fanfarlo pikemminkin Patrick Wolfin kaltaisten artistien orgaanista, elektronista ja orkestraalista yhdistelevästä draamapopista. Ben Allenin (Animal Collective, Gnarls Barkley) tuottama albumi on äänimaailmaltaan ihailtavan monipuolinen. Kamarijouset, puhaltimet ja piano ovat suuressa roolissa perinteisten bändisoittimien rinnalla, ja kulman takana voi milloin vain odottaa newordermainen bassomelodia, vellova dreampop-kitara, upottavaa synamatto – ehkä jopa marimba, quiro tai harppu. Runsaudella on myös kääntöpuolensa: välillä musiikki kuulostaa liiankin täyteläiseltä, ja Fanfarlo jää yhtyeenä hieman etäiseksi. Rooms Filled With Light on onnistunut kakkosalbumi, mutta Warnerin omaksi Coldplayksi se brittibändiä tuskin nostaa. Parhaimmillaan (Deconstruction, Shiny Things, Tightrope, Dig) se kuitenkin kuulostaa juuri niin vaikuttavalta kuin indie-karsinan ulkopuolelle kasvavilla yhtyeillä on ennen suurta läpimurtoaan tapana kuulostaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

GG Caravan – GG Caravan

Live Nation

70 Yli kymmenpäisen GG Caravanin kokoopano on vaikuttava. Mustalaismusiikkia ja hiphopia sekoittavan yhtyeen riveissä soittaa muun muassa Zarkus Poussan ja Tero Roinisen kaltaisia pitkän linjan ammattilaisia ja räpeistä vastaavat Paleface, Redrama, Brandon sekä Tommy Lindgren. Vankasta kokemuksesta ja hyvistä lähtökohdista on saatu aikaan levy, joka parhaimmillaan tuulettaa mustalaismusiikin kliseitä ja on kuin riemukasta kulkuriteatteria, mutta jonka musiikillinen anti on kuitenkin vaikutteitansa kuohitumpaa. Yhtyeen eponyymi esikoisalbumi on erinomaisesti tuotettua, hyvää modernia pop-hiphopia Gogol Bordello– tai Asa ja Jätkäjätkät -mausteilla, mutta sortuu turhan siloiseen ilmaisuun. Levyn helmi on Palefacen riimeihin nojaava Paaliachak, jonka yhteiskunnallinen sanoma on ehkä naiivia, mutta hienolla vimmalla ladattua. Tämän lisäksi tarjolla on perusviihdyttäviä slaavilaisrynnistyksiä kuten On se hienoo ja Juoksulaulu, mutta kaikkea leimaa omituinen epäsuhtaisuus. Paleface ja Tommy Lindgren ovat Redramaa ja Brandonia valovuosia edellä räppäreinä ja levyn yleinen sointi on niin kirkkaan viihteellinen, että mustalaismusiikin alkuvoimaisuus on suodatettu olemattomiin. GG Caravanin esikoinen on turvallista kuin useimmissa suomalaiskodeissa tarjoiltu kahvi: yllätyksetöntä ja teollista, mutta kelpaa varmasti niin isille kuin tyttärillekin. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lambchop – Mr. M

City Slang

81 Lambchopin odotettua uutuusalbumia puffattiin talven mittaan intensiivisesti, mutta sivuutin jokaisen ennakkojutun kuvituksena olevan levynkannen perusteella. Luulin, että minulle yritettiin mainostaa Star Wars -hahmo Lando Calrissianin Manhattan Transfer -levyä. Lopulta kuuntelin kiekon ja ilmeni, että se ON Lando Calrissianin Manhattan Transfer -levy. Paitsi, että tämä ei ole Birdland: Lando on joutunut georgelucasilaiseen tapaan eksiiliin yhden ilmastovyöhykkeen käsittävälle Nashville-planeetalle, jossa kasvaa pelkkää viljaa. Hänen on puitava viljaa tauotta ja päästyään loppuun hän huomaa uuden sadon kasvaneen. Mr. M Kertoo tästä etelävaltiolaisesta angstista ja puimakoneen hikisessä kopissa tauotta rahisevasta radiokanavasta, jonka aalloilla soivat vain menetyksen sävelet. Lando hikoilee pölyisessä variksenpelättimensmokissaan ja haaveilee kylmästä cocktailista. Hän ei koskaan saa sitä. Se on aivan oikein Landolle, jonka kaltainen luopio kuuluu juuri puimurin nuppiin X-Wing-hävittäjän sijaan. Oikeassa elämässä kapinalliset eivät olisi koskaan ottaneet Landoa takaisin riveihinsä viimeiseen taisteluun Kuolemantähteä vastaan. Toivon, että tämä asia on korjattu Jedin paluun 3D-versiossa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Ting Tings – Sounds from Nowheresville

Sony

58 The Ting Tingsin esikoisalbumia We Started Nothingia (2008) myytiin kolmen hittisinglen (Great DJ, That’s Not My Name, Shut Up and Let Me Go) voimin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Seuraajan valmistuminen on ollut työn ja tuskan takana; Hands-singlen flopattua syksyllä 2010 Jules de Martino ja Katie White päättivät heittää lähes valmiin albumin roskakoriin ja palata piirustuspöydälle. Sounds from Nowheresville tuskin toistaa edeltäjänsä menestystä, mutta suoranainen pannukakkukaan albumi ei ole. Intron virkaa toimittavan joutavan tunnelmapalan(Silence) jälkeen The Ting Tings tarjoilee pari ihailtavan tyhjäpäistä roskapopsingleä (Hit Me Down Sonny, Hang It Up), joiden yhdistelmässä M.I.A.:n pahistyttöilyä ja The Kills -henkistä garagepaukutusta on aidosti imevää svengiä. Sitä kolmatta vetonaulaa levyltä ei tällä kertaa löydy – ellei sitten Help onnistu hyödyntämään Drive-elokuvan indieyleisössä herättämää kiinnostusta melankolisiin sähköballadeihin. Sounds from Nowheresvillen heikoimmat hetket ovatkin todella heikkoja ja todistavat jonkinlaisesta itseluottamuksen puutteesta: Day to Dayn ja In Your Lifen kaltaiset kauhistuttavt hiturit ja ska-kompilla ratsastava Soul Killing kertovat, että The Ting Tings mieluummin sohii onnenkantamoisen hitin toivossa vähän sinne tänne kuin luottaa vankkumattomasti omiin vahvuuksiinsa.
(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Young Magic – Melt

Carpark

61 Young Magic osaa rakentaa raikkaasti kuplivia ja kuulaasti kimaltelevia äänimaisemia, joissa versoo niin psykedeelisen rockin, afropopin, hiphopin kuin ambientin puolelle kurottelevia rönsyjä. Brooklyniläistrio on esikoisalbuminsa perusteella kuin laulunkirjoituksen jaloa taitoa vasta opetteleva Yeasayer tai bändivetoisempi Peaking Lights: utua, pulputusta ja puksutusta riittää, mutta muistijälkiä jättäviä popkappaleita ei niinkään. Melt on mukavan rytmikästä kuultavaa ja sen vietäväksi on helppo heittäytyä, mutta keskittyneessä kuuntelussa levy paljastuu sekavaksi ja hahmottomaksi. Jos mahtavasti nimetyt Isaac Emmanuel, Melati Malay ja Michael Italia (!) malttavat jatkossa kypsytellä ideoitaan hiukan kauemmin ja uskaltavat nostaa niistä parhaat rohkeammin etualalle, saattaa bändi yltää ihanasti kelluvaa Drawing Down the Moonia suurempiinkin mainetekoihin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!