Minikritiikit, viikko 10

Die Antwoord – Ten$ion

Zef Recordz

74 Eteläafrikkalaisen zef-possen kakkoslevy jatkaa tutulla polulla. Ninja, eli Watkin Tudor Jones, lennättää sylkeä etukenossa kuin buurien Eminem. Yolandi Vi$$er huutaa kuin vihainen, afrikaansisti korostaen puhuva heliumpallo. Musiikki löytyy jostain raven ja räpin väliltä. Afrikkalaisia mausteita löytyy, mutta ei siinä määrin kuin vaikka Shangaan Electrolla tai edes Spoek Mathambolla. Ten$sion on tasaisen toimiva levy, mutta yhtään totaalista pankinräjäyttäjää siltä ei löydy. Helmiä on silti useita. Yllättäen gangsta-sävyinen So What toimii. Sinkkubiisi I Fink U Freeky on aika jyrä. Fok Julie Naieersin ghettotech-komppi toimii. U Make a Ninja Wanna Fuck on kuin hyvällä tavalla lobotomisoitu versio jostain Faithlessin oodista. Eli missään vaiheessa ei ala nukuttaa. Watkin Tudor Jones ei ole slummia nähnytkään, mutta maailma söi miehen zef-läpän koukkuineen. Ainakin toistaiseksi. Jännä nähdä kantaako bändi senkin jälkeen, kun mielettömällä myllytyksellä aikaansaatu nettihype on historiaa. Blogisteille koko juttu on jo ”so 15 minutes ago” eli vanhaa kauraa. Sääli. Ten$ion ei vie Die Antwoordia tai Watkin Tudor Jonesia kokonaisteideteoksena eteenpäin tai uusille alueille millään tavalla, mutta onneksi musiikki on paukapäisellä tavalla todella toimivaa.  (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Earth – Angels of Darkness, Demons of Light II

Southern Lord

77 Dylan Carlsonin ja Adrianne Daviesin instrumentaaliyhtye sai maan järisemään ja sisuskalut vellomaan viimevuotisella Angels of Darkness, Demons of Light -albumillaan, joka viiden keskimäärin 12-minuuttisen riffijärkäleen varassa seisova monolitti doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzin kieroutuneisuutta. Albumin jatko-osa ei ole aivan yhtä vaikuttava kokemus; se on edeltäjäänsä seesteisempi ja meditoivampi, ammentaen enemmän folkin ja dronen maailmasta. Kokonaisuudesta nousee esiin Slintin jalanjäljissä kulkeva A Multiplicity of Doors, joka kasvaa raskaanraukeasta askelluksestaan vääjäämättömästi kohti lopun epävireisesti narisevaa viulusooloaan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Goldfrapp – The Singles

Mute Records

87 Felt Mountain -debyytin kansilehdessä Alison Goldfrapp poseerasi likaisin polvin keskellä metsämaisemaa kumisaappaissa ja Will Gregory istui puupaneloidussa huoneessa nolot retrokuulokkeet päässään. Kaksitoista vuotta myöhemmin alkaa viimein tajuta, kuinka mittavan matkan duo on kulkenut 2000-luvun alun eterisöidystä estetiikasta röyhkeän seksuaalisen glam-vaiheen kautta vapautuneeseen voimapoppiin. Samalla toivottavasti yhä useampi alkaa tajuta sen viehättävän kepeäkenkäisyyden, jolla Goldfrapp on luovinut läpi viime vuosikymmenen sen tomusokerisimpien trendien kanssa flirttaillen. Yhtye, jolta kukaan tuskin odotti mitään vuoden 2005 tummanpuhuvan diskomestariteoksen Supernaturen jälkeen, on edelleen onnistunut tiputtelemaan yksittäisiä hienoja kappaleita. Nämä kappaleet ovat relevantteja. Goldfrapp on relevantti. Tiivistetty kokoelmalevy on täydellinen formaatti suodattamaan sen turhemman hötön, joka saisi epäilemään bändin merkittävyyttä. Ja Goldfrappin kohdalla höttökin on usein sloane-tason höttöä – se on pinkki tekohöyhen, joka leijailee kepeästi hieman rahvaiden electroclash-aikalaisten päiden yläpuolella, äärimmäisen itsevarmana ja sensuaalisena. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Beth Jeans Houghton – Yours Truly, Cellophane Nose

Mute Records

83 22-vuotias Beth Jeans Houghton antaa itsestään ihastuttavan hepsankeikkaisen vaikutelman. Brittilaulajan parhaaseen Monty Python -tyyliin nimetty esikoisalbumi on yhtä aikaa hulvaton ja kurinalainen kokoelma eriskummallisia popkappaleita maailmasta, johon vain harva Houghtonin lisäksi on päässyt kurkistamaan. Ytimekkäällä albumilla on kymmenen huolella puukotettua eksentristä pikkuhelmeä, joiden soidessa Kate Bush, barokkipop, Penguin Café Orchestra, arvoituksilla puhuvat metsäneläimet, Robert Wyatt ja kamarimusiikkiin hurahtanut Mel Brooks kohtaavat Sherwoodin metsän siimeksessä, vain kadotakseen ennen kuin kuulija ehtii sanoa ”Raymond Luxury-Yacht”. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Imperial Teen – Feel the Sound

Merge

83 Vuonna 1996 Faith No Moren kosketinsoittaja Roddy Bottumin sivuprojektina aloittanut Imperial Teen alkaa 16-vuotiaana jo lähestyä täysi-ikäisyyttä. Vaikka sen musiikissa onkin enemmän kuin tarpeeksi elähdyttävää joie de vivreä, on siinä myös kypsää sivistyneisyyttä. Feel the Soundilla ei riehuta kaljatuoppi kourassa, vaan nautitaan elämän hyvistä asioista viinilasi huulilla. Ja nauretaan, vaikka välillä peitelläänkin silmiin kohoavia kyyneleitä. Imperial Teenin terävä ja melodiarikas elektroninen indiepop vie vastustamattomasti mukanaan kuin tuuli, joka puhaltaa sekä lempeänä hiuksiin kesäpäivänä että vaeltelee levottomana öisen kaupungin yllä. Vaikka Feel the Soundia vaivaakin hienoinen yksipuolisuus, sellaiset upeat kappaleet kuin Runaway, Last to Know, All the Same ja Overtaken takaavat, että se on yksi alkuvuoden parhaista poplevyistä. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

My Best Fiend – In Ghostlike Fading

Warp

52 Brooklyniläinen My Best Fiend on elektroniseen puoleen erikoistuneelle Warp-lafkalle harvinaisesti eksynyt rockbändi. Se on jo itsessään yksi kiinnostusta korkealle nostava seikka. Lisäksi bändin debyytiltä ennakkoon tiputetut biisit Higher Palms ja erityisesti säkenöiväksi kitarapsykedeliaksi paisuva Cracking Eggs ehtivät nostaa odotukset lähelle pilviä. Bändin debyyttialbumin soundi nousee Spiritualizedista ja The Vervestä puristettusta tiivisteestä, jonka avaruudelliseen gospelhekumaan ja lääkehuuruihin on kuitenkin huljahtanut aivan liikaa lantrinkia. Odotuksen jälkeen on valtava pettymys, kun In Ghostlike Fadingilta puuttuu kaikki hehku ja paljaana kärvistelevä sielukkuus, mitä tämänkaltainen musiikki tarvitsee elämänsä eliksiiriksi. Esimerkiksi käy jo kakkosbiisi Jesus Christ, jossa on noin miljoonasti nimensä mahtipontisuutta vaatimattomampi esitys. Vaikka bändi kuinka sitä tahtoisi, sen musiikki ei kuulosta sairaalavuoteissa horrostetuilta kuukausilta, huumehöyryisiltä kohtaamisilta jumalan kanssa tai kokemuksilta kuoleman rajamailta. Paremminkin My Best Fiendin inspiraationlähteet tuntuvat olevan tapauskovaisuudessa ja reilussa annoksessa ibuprofeenia. Niistä kumpuavaa itseilmaisuntarvetta ainakaan minä en ihan ensiksi purkaisi psykedeeliseksi indiegospeliksi. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Shearwater – Animal Joy

Sub Pop

91 Jos vuoden parhaan levyn tittelin haluaisi hätäpäissään myöntää jo näin maaliskuun alussa, olisi valintani Animal Joy, Okkervil Riveristä vuosituhannen vaihteessa siinneen teksasilaisyhtyeen seitsemäs albumi. Animal Joy soi häpeilemättömän eeppistä indierockia, jonka pelastaa pompöösiydeltä kaikesta huokuva rosoinen inhimillisyys, joka muistuttaa The Nationalin läpimurtoalbumista Alligatorista (2005). Albumin avaava kappalekaksikko Animal Life ja Breaking the Yearlings hakee vertaistaan: brittifolkin ja -progen hengessä rakentuvat kappaleet huokuvat intensiteettiä, jonka laulaja Jonathan Meiburgin antaumuksellinen tulkinta paisuttaa lähes sietämättömän nautinnollisiin mittasuhteisiin. Mainitun The Nationalin lisäksi Animal Joy herättää assosiaatioita Talk Talkin ja Elbow’n kaltaisista taiderockin mestareista sekä tietysti 1970-luvun originaaleista, kuten David Bowiesta ja Peter GabrielistaPushing the Riverin kohdalla jopa Joy Divisionista. Jos levyltä iso hitti lohkeaa, se on You As You Were, jonka kilkattavan pianon kuljettamassa poljennossa on tenhoa, jonka Coldplay tuntuu jossain vaiheessa kadottaneen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Van Halen – A Different Kind of Truth

Interscope

80 Tämä levy syntyi monenlaisten myrskynmerkkien vyöryessä taivaankannen halki. Toimivien pitkäsoittojen tekeminen ei ollut Van Halenin vahvimpia puolia edes kolmekymmentä vuotta sitten, kun yhtye oli voimiensa tunnossa. Eläkeikää kolkuttelevien ukkojen uudelleen lämmittelemä bailukone ei kuulosta paperilla kauhean houkuttelevalta. Michael Anthony puuttui remmistä ja tilalla hääri Eddien poika Wolfgang. Ja ensimmäisenä maistiaisen maailmalle päästetty avausbiisi Tattoo oli täysi huti. Odotukset olivat nollassa. A Different Kind of Truth osoittautuu kumminkin todella hyväksi levyksi ja menee helposti omalle hernkilökohtaiselle Top 5 Van Halen -pitkäsoitot -listalle 1984:n, Van Halenin, 5150:n ja Women and Children Firstin sekaan. Alkuperäinen David Lee Roth -ajan Van Halen oli pumppuna niin vakuuttava ja Diamond Dave niin nokkamieheksi syntynyt karismakeskittymä, ettei bändin usein tarvinnut edes säveltää biisejä. Biisikynä terottui huomattavasti Sammy Hagarin astuttua remmiin. A Different Kind of Truth noukkii jollain tavalla rusinat molemmista pullista ja heittää Cherone-Halenin kompostiin mätänemään. Onneksi lukuisien isojen riffien ja vielä isompien kertsien mukaan mahtuu myös yksi David Lee Roth -kabareeblues: Stay Frosty on yhtä kova kuin Women and Children Firstiltä löytyvä Take Your Whisky Home. Papat soittavat ankaralla asenteella eikä Michael Anthonya tule lainkaan ikävä. Joko Wolfgang on yllättävän hyvä basisti tai sitten isi on vetänyt nekin. Rytmisektio toimii. Eddie on imenyt itseensä paljon hienoja vaikutteita viime vuosikymmenien kitarasankareilta, mutta kuulostaa vain ja ainoastaan Edward Van Halenilta. David Lee Roth vanhana miehenä toimii. Ajoittain paremmin kuin nuorena. Yllättävää, mutta totta. (Arttu Tolonen)

http://youtu.be/SgeGJstYfRY

Kristofer Åström – From Eagle to Sparrow

Startracks

62 Kristofer Åströmin ääni on aina uponnut poikkeuksellisen syvälle sieluuni. Tämä empaattisen surumielinen elementti on puoltanut paikkansa niin Firesiden myöhäisvuosien rock-paahdon kuin Åströmin folk-henkisten sooloprojektienkin pinnalla. Niinpä hänen levynsä ovat tuottaneet pettymyksiä vain harvoin. Keskinkertaisimmillaankin ne ovat tarjonneet herkkäsointuista lohtua ainakin yhden yksinäisen illan tueksi. Tuore From Eagle to Sparrow osoittaa, että ”Länsipohjan Mark Kozelek” osaa edelleen tulla halutessaan tykö. Esimerkiksi päätösraita Forget About It kietoutuu ympärille kuin ystävän käsi menetyksen hetkellä, ja Come Summerissa laulajan kaiho kuljettaa mukanaan jonnekin kauas. Kokonaisuutena levy on kuitenkin harmillisen vähäverinen. Tunnelma on sympaattisen välitön ja tulkinta omistautunutta, mutta levyn veltto tapa-americana jää monesti kaipaamaan nyanssirikkaampaa toteutusta. Albumin kahdella välisoitolla Åström palaa vuonna 2004 lanseeraamaansa Loupita-teemaan. Viimeistään nämä vaatimattomat viittaukset yhteen miehen hienoimmista kiekoista muistuttavat siitä, miten paljon enemmän tältä levyltä olisi ollut lupa odottaa. (Hannu Linkola)