Minikritiikit, viikko 10: Foals, Grave Babies, Arbouretum…

Arbouretum – Coming Out of the Fog

Thrill Jockey

84 Hatanpään Arboretum Tampereella on niin mieltäylentävä paikka, että paineet millaisen tahansa samannimisen projektin onnistumiselle ovat musertavat. Dave Heumann on epäilemättä tiedostanut tämän; amerikkalaisen laulaja-kitaristin Arbouretum-yhtye sen kuin parantaa juoksuaan, jota on nyt kestänyt reilun vuosikymmenen ja viiden albumin verran. Coming Out of the Fog on aivan erinomainen levy, johon rakastuminen ei edellytä muhevaa partavärkkiä. Arbouretumin ydin on letkeäntiukassa, The Bandin vaivattomuutta huokuvassa americanassa, jota yhtye värittää shearwatermaisella jylhyydellä, pölyisellä preeriapsykedelialla ja (etenkin kitarasooloissa) yrtintuoksuisella avaruusrockilla – tarvittaessa kuitenkin lantsarit jalassa ja timotei huulessa kuistilla lönnien. Albumilla on yhdeksän biisiä, joista yhdeksän puolustaa paikkaansa. Koska Suomeen? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Foals – Holy Fire

Transgressive

66 Foalsin uusi albumi Holy Fire on pettymys. Levyllä on muutamia hyviä kappaleita, mutta odotin jotakin hiukan mullistavampaa. Edellinen albumi Total Life Forever oli suuri harppaus debyyttialbumi Antidotesin hengästyttävästä kimpoilusta eteenpäin. Ajattelin, että Foals siirtyisi johonkin aivan odottamattomaan suuntaan edellisalbuminsa seesteisistä tunnelmista. Pakkaa sekoitetaan heti kakkosraidalla Inhaler, kun yhtye runttaa hard rock -meiningeissä oikein onnistuneesti, mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi kappale. Vaikka yhtyeen soinnissa on aiempaa enemmän lipevää valkoisen miehen funkia, levy tuntuu monin paikoin toistavan edeltäjänsä temppuja. Voisi sanoa, että Holy Fire on ikävällä tavalla hyvin kertosäe-painotteinen julkaisu. Moneen kappaleeseen on sävelletty tenhoava kertosäe, joka sitten hukkuu sitä ympäröivän biisin yhdentekevyyteen. Levyn suurin synti on kuitenkin kahden joutavan hiturin sijoittaminen levyn loppuun. Levy tuntuisi jo monin verroin mielekkäämmältä, jos se päättyisi uhmakkaaseen Providenceen. On kuitenkin mainittava, että levyn toisena sinkkuna julkaistu tanssiinkutsu My Number on ehjintä ja hitikkäintä Foalsia tähän asti. (Vilho Pirttijärvi)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Grave Babies – Crusher

Sub Pop

66 Grave Babies tulee Seattlesta ja kuulostaa jo nimensä puolesta jonkin 1990-luvun slacker-leffan fiktiiviseltä bändiltä. Vaikutteensa kolmikko kuitenkin anastaa suoraan 1980-luvun briteiltä. Bändi on sisäistänyt täydellisesti postpunkin essentian – ne valittavat kitarat, ne suljetut melodiakierrot, ne dramaattiset laulumölinät. Me kaikkihan rakastamme näitä transgression arkisia raaka-aineita, mutta emme sentään aivan näin paljon. Kuusitoista kosolti toisiltaan kuulostavaa raitaa on liikaa tätä pimeässä haahuilua, eikä mikään anna viitteitä valonpilkahduksesta, jos vaikkapa (gootti)popahtavammin samaa kaavaa soveltavaan Cold Caveen verrataan. Vankka levykokonaisuus mustavalkoisille synkistelijöille, puuduttava kertauskurssi niille satunnaisille retrorockin kuluttajille, jotka ovat vain turisteja surutalossa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Guided by Voices – Down by the Racetrack EP

Revolver

47 Alkuvoimaisen, vinksahtaneen, rujonkauniin indierockin mestarointi on lahja, jota toisinaan saattaa varjostaa oman tyylilajin liiallinen everything goes -asenne. Kun kyse on Robert Pollardin kaltaisesta hypertuotteliaasta nerosta, ovat fanit tottuneet siihen, että heitä siunataan jatkuvalla julkaisujen tulvalla. Samalla kuulijoiden rooli on myös toimittaa laadunvalvontaa, koska herra itse ei siihen kykene. Down by the Racetrackin oikeuttava helmi on Pictures of the Man -raita synkkine äänimaisemineen, mutta sen rinnalla kuullaan viisi täysin keskinkertaista sävellystä, joiden olisi kuulunut jäädä pöytälaatikon pohjalle. Kun kaikki filtterinsä hukannut Pollard on viimeisen vuoden sisään julkaissut jo neljä Guided by Voices -levyä ja kaksi sooloalbumia, en voi välttyä skenaariolta, jossa neljännen valvotun yön jälkeen luen Wikipedian Pollard-diskografiaa läpi vain, koska se on ainoa hänen musiikkiaan varmempi tie transsiin. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Halme Prospekt – Prospektrum

TUM Records

72 Kallion Club Libertessä syntyneen projektin lapsena komeileva Prospektrum on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhallinsoitinvirtuoosi Hepa Halmeen vision ympärille rakennettua, rockahtavan jazzin ja Asan, Hannu Salaman sekä Paula Vesalan runonlausunnan synteesiä. Halmeen luotsaaman sähköisen, muun muassa Affe Forsmanin ja Arttu Tolosen sisältävän kuusikon soundi on kiinnostava: se ryömii, puhkuu ja ärisee raskaasti, viittaillen useasti Miles Davisin 1970-luvun mystisiin kokeiluihin, ja välillä Kasperi Laine kuorruttelee soundia kohtuullisen hyvin istuvilla levyskrätsäyksillään. Kollaasi toimii silti paremmin paperilla kuin käytännössä, ja huomio kiinnittyy lähes täysin lausujatrioon: Asan töksähtelevän vakavat, Vesalan viekkaan maailailevat sekä Salaman ironisen toteavat kerrontatyylit kummittelevat mielessä pitempään kuin yllättävän kesyksi ja staattisesti jäävä yhtye. Lausujien korostaminen on varmasti tarkoituskin, mutta etenkin Salaman hillittömän sanantaiteen vastineeksi kaipaisi yhtä villiä menoa edes hetkellisesti myös instrumentaalipuolelle. Päätösraita Toisella puolella sentään saattaa visiot yhteen onnistuneesti. Mielellään soisi tämän Otto Donnerin ja Eero Koivistoisen runojazz-spektaakkeille osoitetun hatunnoston jäävän muuksikin kuin kertakokeiluksi. (Mikael Mattila)

Night Marchers – Allez Allez

Swami Records

76 Muun muassa Drive Like Jehussa, Hot Snakesissa ja Rocket from the Cryptissä soittaneen John Reisin uusi yhtye soittaa erittäin verevää ja rehellisesti setämäistä garage- ja punkrockia. The Night Marchersin toisella albumilla on parasta sen rosoinen mutta napakka soundi, jossa on niin The Fallin romuluista kulmikkuutta, Dr. Feelgoodin sahalaitaista juurevuutta kuin Social Distortionin suoraviivaista paahtoa. Reisin känisevä laulutapa voi alkaa pidemmän päälle rasittaa, ja levyn rootsimmissa vedoissa bändi päästää itsensä hiukan liian helpolla, mutta joukkoon mahtuu paljon hyvää: Loud Dumb and Mean esittelee The Night Marchersin kovapintaisimmillaan, All Hits “rollareimmillaan” ja Ned Lud krauteimmillaan. Eri puoliaan esitellessään bändi kuulostaa aina yhtä luontevalta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Soft Hills – Chromatisms

Tapete Records

62 Soft Hillsin kolmas albumi tuskin vie seattlelaisyhtyettä yhtään lähemmäksi läpimurtoa. Chromatismsillä soi yhtye, joka tuntuu aprikoivan kahden tyylisuunnan välillä, joita se ei osaa ainakaan vielä riittävän luontevasti yhdistää. Albumi käynnistyy erittäin lupaavasti: ensimmäiset kappaleet tuovat mieleen vuosituhannen vaihteen popimman vaihtoehtokantrin parhaimmiston Calexicosta (Riding High) Ryan Adamsiin (Sweet Louise), mutta sitten fokus katoaa ja Chromatisms lipsuu päämäärättömäksi, klassisen rockin stemmoilla höystetyksi kevytpsykedeeliseksi tunnelmoinniksi, joka on elämänsä velkaa 1970-luvun puolivälin Pink Floydille ja Bendsin ja OK Computerin aikaiselle Radioheadille. Soft Hills on samassa tilanteessa kuin Midlake oli vuosituhannen alussa ennen kuin se sai edes auttavasti juonen päästä kiinni. Seuraava albumi lienee yhtyeelle se ”viimeisen mahdollisuuden saluuna”. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!