Michael Monroe – Horns and Halos

Universal

Mites ois hiukka samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa?

Mites ois hiukka samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa?

Yllättävän soolomenestyksen jälkeinen odotettu uutuus suomalaisen rockin elinvoimaisimmalta showmieheltä. Biisintekovastuun painopiste on muuttunut, mutta sekös meiningissä kuuluisi.

Layout 1Legendojen comebackit ovat olleet 2010-luvun mittaan tiheässä, mutta Michael Monroen tärähtäminen takaisin parrasvaloihin kahden ja puolen vuoden takaisella Sensory Overdrivella tuntui vähän kaavasta poikkeavalta jutulta. Monroehan ei ole missään vaiheessa uraansa pysynyt kauaa poissa studiosta tai lavoilta, ja vaikka hänen 1990-lukunsa kului enimmäkseen marginaalissa, Suuren Comebackin vuoro näytti tulevan jo seuraavan vuosikymmenen alussa Hanoi Rocksin uudelleenlämmityksen myötä.

Näin asia tietysti olikin. Hanoin kolmesta paluulevystä vain ensimmäinen, Twelve Shots On The Rocks, herätti suurempaa innostusta tai poiki oikeita hittejä, mutta yhtyeen väsymätön keikkailu teki sen tutuksi kokonaan uudelle fanisukupolvelle – varmasti kaikkein eniten Monroen hyperenergisen lavapersoonan ansiosta. Nyt on helppo nähdä, miten jo tuolloin laadittiin pohjatyö tämänhetkisen nimikkobändin suosiolle. Tarvittiin silti muutakin nostamaan Sensory Overdrive Suomen listaykköseksi ja myönteisen kansainvälisen huomion kohteeksi, ennen muuta tietysti tarttuvia biisejä ja hyvin yhteen pelaava yhtye. Näillä kotimaan kentillä Voice Of Finland -näkyvyys oli sitten se lopullinen sinetti, joka toi niin pikkupoikia kuin äitiäkin Monroen fanikuntaan. Television vaikutusta musabisnekseen ei Vain elämää -aikakaudella sovi todellakaan väheksyä.

Niin tv-viihdyttäjä kuin onkin, Monroe on valinnut linjakseen pysyä muusikkona tinkimättömän rokintuuttauksen parissa. Hän todisti jo Hanoin kultakaudella olevansa loistava balladilaulaja, mutta nyt balladit eivät kiinnosta, vaikka radio sellaisia varmasti mielellään soittaisikin. Kyse voi olla ihan siitä, ettei rinnalla ole Andy McCoyn tasoista slovareiden ja popbiisien säveltäjää.

Monroehan ei sanottavasti sävellä itse. Sensory Overdriven vahvan materiaalin taustalla oli enimmäkseen kitaristi David Ginger” Walls. Häntä ei ryhmässä ole enää vähään aikaan nähty. Ongelmallinen tilanne siis, mutta ratkaisu siihen on kuitenkin löydetty. Ilmeisesti Horns and Halosin sävellyksellinen päävastuu on toisella kitaristilla Steve Contella, mikä on varmaan hyvä juttu ottaen huomioon, millaista tuubaa sen toisen kitaristin, Dregenin, Backyard Babies -yhtye on maailmaan syytänyt.

Näillä eväillä Monroe ja kumppanit pärjäävät aivan riittävän hyvin. Tuskinpa kukaan tulee moittimaan Horns and Halosia oleellisesti edeltäjäänsä huonommaksi. Korkeintaan siinä on lievää toiston makua, mutta toisaalta, kuinka monella tavalla tällaista ”korkeaoktaanista”, perinnetietoista mutta modernilta soundaavaa punkahtavaa hardrockia voi tehdä? Levy ei juuri poikkea valitsemaltaan tieltä, mutta jää tunne, että sitä tehtäessä on hyödynnetty käytössä olevat vahvuudet tarkkaan harkiten.

Avausraita TNT Diet piiskataan alta pois parissa minuutissa kuin todisteeksi siitä, että meno on rankkaa ja taustaa löytyy punkhommistakin. Ballad Of The Lower East Side ei malta pysyä balladina, vaan muistelee mennyttä dekadenttia New Yorkia tarttuvana ja levyn melodisimpana hardrockina. Sen jälkeen saadaan muun muassa Eighteen Angelsin ja nimibiisin tarttuvaa ja vauhdikasta huudatusta, kunnes kone meinaa hyytyä parin turhemman biisin ajaksi. Näistä Soul Surrenderin yritys vaihtaa välillä valkoisten englantilaispoikien reggaeksi kuulostaa aika nololta.

Loppusuoralla Half The Way on taas selvästi parempi, Ritual tarjoaa synkempine Lords Of The New Church -tunnelmineen levyn ainoan onnistuneen poikkeaman normista ja Hands Are Tied vie levyn kunniallisesti maaliin perusrytyytyksen merkeissä.

Levyä kuunnellessa tajuaa, että Michael Monroe on rocklaulajaksi merkittävä tulkitsija. Hän hoitaa punkpaahdon hyvin, mutta herättää todellista kunnioitusta päästessään Ritualissa vähän revittelemään. Mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä selvemmin juuri tämä biisi erottuu kohokohdaksi. Joku saisi kyllä hoitaa hänelle monipuolisempaa materiaalia. Tästä 36-minuuttisesta jää sittenkin lievä lahjojen hukkaamisen tuntu. Miten olisi MonroeYaffa-biisinkirjoitustiimi? Juuri nämä kaksi on merkitty Ritualin säveltäjiksi Conten ohella.

Levyn yksipuisuus ei siitä ainakaan korjaannu, että soundillisesti ja sovituksellisesti mennään indeksit punaisella koko-vitun-ajan. Se on uuvuttavaa, vaikka ilmeisesti 2000-luvun suuri rockyleisö ei ymmärrä mitään muunlaista lähestymistapaa.

Ballad Of The Lower East Siden tekstiin viitaten – on vaikea uskoa, että vuoden 2013 Michael Monroe ikävöisi nuoruutensa nistikämppiä, vaikka sujuvasti Conten tekstiin eläytyykin. Kenenkään ei tietysti soisikaan joutuvan sellaista kaipaamaan. Sellaisista kämpistä tosin kumpusivat Hanoi Rocksin romanttiset ja vereslihaiset klassikot, mutta kysehän on vain yhdestä rockin stereotyyppisestä narratiivista. Monroe vuonna 2013 on hommansa hyvin tekevä viihdetaiteilija, joka tarjoilee, erästä aivan toisen musiikinlajin klassikkoa lainatakseni, ”samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa”.

Ei siinä mitään vikaa ole.

71 Aivan hyvä, parhaimmillaan hieno rocklevy, joka tulee miellyttämään niitä, jotka sitä ovat innolla odottaneet.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!