Melvins Lite – Freak Puke

Ipecac

Melvins ottaa kevyesti.

Miten käy ikiaikaiselle sludge-rämistelylle, kun miehistö on liikkellä kevytversiona – ja läskibassolla?

Tyhmempi voisi luulla, että sludge-grunge-alternativen ikihonka ja peruspilari ei keksisi enää 18. levyllään uutta. Vaan pah! Melvins Lite -nimellä kiertänyt kokoonpano – ilman toista rumpalia ja vakibasistin sijalla Mr. Bungle ja Fantômas -kitaristi Trevor Dunn läskibasson varressa jousella ja ilman – on jotakin aivan muuta. Mutta myös sitä tuttua mökää, uudella kierteellä tosin.

Heti avausraita Mr. Rip Off esittää levyn kenties muhevimmat hämmingit: jatsahtavasti jauhava kipale muistuttaa omituisen maanista lounge-versiota tästä yhdestä maailman jyrkimmiltä soundaavista rock-bändeistä. Kakkosraita Inner Ear Rupture päräyttää heti alussa säröä kehiin, ja rumpujakin soitetaan ihan kapuloilla, ennen kuin kappale kurvaa Dunnin kokeellis-sinfonisen jousimetakoinnin syövereihin.

Kolmantena kuultava Baby Won’t You Weird Me Out alkaa jo liipata lähemmäs kovalyöntistä ja särövoittoista tömistelyä, mutta pehmoisesti rullaava pystybasson lopsotus tuo siihenkin miellyttävää ilmavuutta – sekä rumpujen kanssa kimpassa hämmennetyn soolo-osion.

Kortit on tässä vaiheessa jo lyöty pöytään ja niillä pelataan lupsakan ovelasti. Kokonaisuutena albumi on – Melvins-levyksi – kohtuullisen helposti lähestyttävä, vaikka jousen kirskutus tuokin erikoisen noise-sinfonisen ulottuvuuden muuten astetta helpommin sulatettavalle ilmaisulle.

Biisimateriaali on kelvollista, ja säyseämmät kappaleet (Holy Barbarian, Tommy Goes Berserk) toimivat hassussa painajaismaisuudessaankin yllättävän mainiosti. Laahaava särönvaluttelu toki maittaa parhaimmillaan ihan entiseen malliin (A Growing Disgust, Paul McCartney & Wings -cover Let Me Roll It), kuten myös rivakampi rymistely (Leon vs. The Revolution, Freak Puke).

Kuitenkin tuntuu siltä, että ydinhemmot Buzz Osborne ja Dale Crover ovat päästäneet mukaan myös musiikillisesti hiukan ontompaa kamaa erilaisen soittofiiliksen ja uudenlaisen meluamisen huumassa – vaikka ainahan bändin levyillä on mukana kosolti häröilyä ja kerrassaan eklektisiä esityksiä. Soiton nautinnollisuus kuuluu silti myös laimeammissa esityksissä ja kantaa niitä kelvollisesti.

Vaikka Freak Puke ei ole kokonaisuutena merkittävimmästä päästä yhtyeen tuotantoa, sen rooli yhtyeen moniulotteisuuden, ennakkoluulottomuuden ja omaehtoisuuden laajentamisessa nostaa Melvinsin jo valmiiksi mittavaa arvostusta. Lisäksi levyn esiintuoma uusi ulottuvuus bändin soinnissa on hyvä peruste julkaisulle – semminkin kun mukana on perushämyilyn lisäksi muutama hyvä biisikin.

75 Freak Puke ei ole oleellisimpia Melvins-albumeja, mutta ehdottoman mielenkiintoinen lisä omituiseen ja kaikessa kokeellisuudessaankin linjakkaaseen katalogiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!