Mayer Hawthorne – Where Does This Door Go

Universal Republic

Mayer Hawthorne - kova mies panemaan.

Mayer Hawthorne – taatusti kova mies panemaan.

Mitä tehdä, jos ei ole samanlainen seksipeto ja alfauros kuin Robin Thicke eikä yhtä karismaattinen poptähti kuin Justin Timberlake? No koko kansaa viihdyttävää ja perinteille kumartavaa sinisilmäsoulia tietysti.

Mayer where does this door go

Miten helppo olisikaan teilata koko Mayer Hawthornen ura pelkäksi kammottavasti mustan rytmimusiikin perinteestä ilmeisiä koukkuja poimivaksi ja sen rosoisuuden valkoiselle keskiluokalle sopiviksi suupaloiksi silottelevaksi hömpäksi. Onhan miehen tuotanto kuin amerikkalaisen soul- ja r&b-teollisuuden vastine ruotsalaisen Bo Kaspers Orkesterin jazz-laulelmalle ja bossanovalle tekemästä viihdekiillotuksesta.

Hawthorne tekee kuitenkin temppunsa niin monipuolisella ja helposti lähestyttävällä otteella, ettei se herätä samanlaista yökkäysreaktiota kuin alan laskelmoivammat velikullat. Hän on kuin kiltimpi lukiolaispoikaversio samoista lähteistä ammentavista Robin Thickestä ja Justin Timberlakesta, mutta korvaa seksikkyyden ja vaarallisuuden puutteensa pidemmälle viedyllä perinnetietoisuudella.

Nyky-soulin tai r&b:n tähtiä parempi vertailukohta Hawthornen musiikilliselle annille ovatkin sinisilmäsoulin klassikot Frank Sinatrasta The Righteous Brothersiin, sillä hänen kevytsoulissaan yhdistyy parhaimmillaan suorasukainen viihdyttäminen mustan musiikin suurieleiseen intohimoon. Näiden väliin on sitten tiputeltu lainoja hiphopin ja syntikkafunkin nykysoundeista. Ja koko touhun viihdyttävyyttä lisää artistin ilmeinen ymmärrys oman karismansa rajallisuudesta. Hawthorne tuntuu pitkin uutuuslevyään naureskelevan musiikillisen genrevalintansa myötä hänen osakseen lankeavalle naistennaurattajan roolilleen.

Mitä enemmän Where Does This Door Go -albumia kuuntelee, sitä enemmän sen rasitteeksi tuntuu muodostuvan kuitenkin juuri sama välittömyys, joka Hawthornen erottaa aikalaisistaan. Levyllä on liian paljon kaikkea kaikille. Varsinkin alun Back Seat Lover ja Pharrell Williamsin tuottama Wine Glass Woman ovat niin varman päälle pelattuja popraitoja, että parin kuuntelun myötä niistä kuluu kaikki kiinnostavuus pois. Varsinkin jälkimmäinen kuulostaa niin tunnistettavasti The Neptunesin vuosituhannen vaihteen ylijäämäbiisiltä, että pahaa tekee.

Välillä taas pitkälle vietyjen hiphop-lainojen upottaminen kappaleisiin tuntuu tarpeettomalta yleisöpohjan laajennusyritykseltä, jonka taustapiruksi voisi kuvitella jonkun asiakassegmenttejä pohtineen markkinointikonsultin artistin levy-yhtiöstä. Tämä korostuu eritoten Kendrick Lamarin vierailun maustamalla Crimella, jolla räppärikin tyytyy tavallista keskinkertaisempaan suoritukseen. Ei auta, vaikka taustalla soikin ihan maukkaasti Michael Jacksonin AOR:immän kappaleen Human Naturen sulokkuuden mieleen tuova kitara.

Mutta vastineeksi näille keskitien suorituksille Hawthorne iskee pöytään kasan tiukasti funkkaavia, ajattomilta kuulostavia pop-kappaleita, jotka muistuttavat enemmän AOR:n lempeämmän laidan mestariteoksia ja steviewondermaisia auringonpistoksia, että pakko tämän hunajaisuuden edessä on antautua. Her Favorite Songilla soundi on niin tummapaahtoista ja yhtäkkiä kuulasta, että kyseessä voisi luulla olevan joku neo-soulin kultakauden tuotanto, ja Reach Out Richard potkii paremmin kuin yksikään tänä vuonna kuulemani r&b-hitti.

Äärimmäinen viihteellisyys on usein hankalaa tehdä niin, ettei se käy tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Hawthorne tuuppaa ilmoille kuitenkin niin laadukasta ja monialaista materiaalia, että varsinkin levyn deluxe-versiolla, jolla on viisi kappaletta enemmän kuin tavallisella, tarjoillaan yksi kesän parhaista aurinkoisten päivien soundtrackeista. Onkin syytä kysyä, miksi levystä edes julkaistaan lyhyempää ja selkeästi tylsempää versiota.

Where Does This Door Go on kuin puistossa punkkua siemailemalla hankittu seitinohut päiväkänni –rentouttava ja ilahduttava, mutta ajoittain unettava.

79 Puhdasta rytmiviihdettä parhaalla mahdollisella otteella ja perinteistä ammentaen. Frank Sinatra olisi Mayer Hawthornesta ylpeä, vaikka levylle onkin eksynyt muutama sinisilmäsoulin vaativat laatukriteerit alittava tekele. Ehkä jo seuraavallaan Hawthorn tarjoilee täydellisen AOR-soul-teeman päivityksen nykyaikaan. Lahjoja siihen selvästi olisi.