Matti Johannes Koivu – Toisen maailman nimi

M.dulor

Balladitaiteeseen uppoutunut Matti Johannes Koivu luo pienistä elementeistä suurta musiikkia ja suurista tunteista pieniä hetkiä.

Matti Johannes Koivu valehtelee. Hän laulaa tuoreen levynsä avausraidalla, ettei osaa matkustaa ajassa. Kuitenkin juuri aikakausien taju on olennainen osa hänen soololevyjään. Jokaista niistä leimaa jonkinlainen nostalgia, kurkottelu menneeseen.

Mennyt hahmottuu Koivulle ennen kaikkea kaipauksen aikamuotona. Suhde menneeseen välittyy kaihona, joka soi laulajan äänessä, ohjaa hienovaraisesti sovituksia ja kätkeytyy sanojen väleihin. Kaipauksen läpi Koivu tarkastelee kaikkia mieliteemojaan: hetkiä, paikkoja, tunteita, maailmassa olemista, pienen suuruutta.

Koivun maailma rakentuu yksilön kautta. Toisen maailman nimen avainraitoihin lukeutuva 80-luvun lapset on tästä erinomainen esimerkki. Koivu etsii vanhoista kokousmuistioista 1960-luvun unelmaa, modernin rationalismin varaan rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Hän yrittää nähdä maailman edeltäneiden sukupolvien silmin ja määritellä suhteensa heidän maailmankuvaansa:

”Hylätyt huoltoasemat ja teidenvarsiparkkipaikat /
eivät merkitse mitään niille, jotka kantavat /
60-luvun utopiaa he eivät näe nousukauden kaunista rakennelmaa /
jota lapset katsoivat /
No mitä silloin todella näin ja ymmärsinkö mitään /
mutta nyt kun kuulen jälkeenpäin on se surullisempaa kuin mikään”

Laulu on eräänlainen temaattinen johdanto koko levylle. Se konkretisoi tuntemuksen siitä, että Matti Johannes Koivu vieroksuu omaa aikaansa. Hän ammentaa vertailupohjakseen kysymyksiä jälleenrakennusajan ilmapiiristä. Olivatko ihmiset onnellisempia rakentaessaan parempaa maailmaa muille sen sijasta että he olisivat rakentaneet sitä vain itselleen? Menettikö utopia arvonsa jäädessään toteutumatta?

Koivu ei ole tietenkään sinisilmäinen. Hänen toinen maailmansa ei ole kuvaa menneestä sellaisena kuin se tapahtui, vaan sellaisena jollaiseksi hän voi sen halutessaan kuvitella.

Toisen maailman nimi onkin ehdotus siitä, minkä arvojen varaan maailmaa kannattaisi menneisyyden opastamana rakentaa. Koivu tietää tavoittelevansa mahdottomia. Tähän ristiriitaan hän palaa toistuvasti.

”Ja minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa /
Ja minä vihaan sitä”

Toisen maailman nimi huokuu hämmennystä nykyajan edessä. Aivan kuin Koivu kysyisi aidosti huolestuneena, mikä on tämä individualismin ja omistamisen aikakausi, joka tuottaa rakenteellista kyynisyyttä, sirpaleista maailmankuvaa ja kovia arvoja.

Utopiattomuus tekee ihmisistä levottomia; levottomilla ihmisillä ei ole aikaa ja ajan kadottaneilta ihmisiltä puuttuu perspektiivi.

Koivun sanoitukset ovat pääosin tunnepitoista assosiaatiotulvaa. Se, että ne tuntuvat varastavan levyllä pääosan, kertoo paitsi taiteilijan äänen voimakkuudesta myös siitä, että musiikillinen toteutus kunnioittaa tekstien tunnelmaa saumattomasti.

Koivu on tietoisesti hylännyt ensimmäisten soololevyjensä letkeän bändisoiton. Vaikka välillä tunnelmoidaan koko yhtyeen voimin, on levy ennen kaikkea Koivun ja hänen aisaparikseen istahtaneen jazz-taituri Iro Haarlan vuoropuhelua.

Levyn piano-osuuksista ja puhallinsovituksista vastaava Haarla jättää hienovaraisella työllään estradin Koivulle, mutta lyö samalla lauluihin oman leimansa. Hänen taitavassa säestyksessään soi suomalainen 1970-luvun balladitaide ja jopa Kaj Chydeniuksen tunnelmallisimpien sävellysten lumo.

Toisen maailman nimi on sielunkumppaniensa tavoin samanaikaisesti intiimi ja suureellinen. Koivu päästää lauluissa lähelleen ja korostaa sanoitustensa tunnelmaa leimallisella fraseerauksellaan. Kun hän esimerkiksi Peukaloisen kertosäkeessä palaa jonnekin kadotettuun aikakauteen, on lopputulos surumielisyydessään raastava:

”Joka päivä elin niin etten koskaan ollut edes kuvitellut”

Toisaalla albumi kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin. Koivu luottaa kertosäkeissään lähes teatraaliseen muotokieleen. Toteutus ei ole ristiriidassa levyn intiimin ja avoimen otteen kanssa, mutta tekee kuuntelukokemuksesta pakahduttavan, hieman yksitotisenkin.

Vaikka pienet sovitukselliset yksityiskohdat rikastavat lauluja, on levy toisinaan liian vuolasta kuunneltavaa. Albumi vaatii sopivan tunnelman auetakseen.

Toisen maailman nimi on eittämättä tärkeä esittäjälleen. Rennon rallattelun ja sunnuntaitunnelmien aika on ohi, toista maailmaa on pysähdyttävä kuuntelemaan.

Vaikka Koivun viikarimainen charmi on vaihtunut vakavamielisyyteen, artisti ei ole muuttunut karikatyyrikseen. Toisen maailman nimi on niin aito ja välitön esitys, että sen mietteliäisyyteen on helppo tarttua.

Pehmeän ja akustisen soinnin keskellä nimikappale soi levyn sähköisimpänä palana. Esitys ei täysin kommunikoi muiden kappaleiden kanssa ja juuri siksi se on erityisen tärkeä. Rosoinen käsittely nostaa laulun sanoman esille ja kiteyttää koko albumin tunnelman:

”Minä en halua laulaa siitä miten käy /
Minä haluan laulaa toisesta maailmasta”

Kun Siirtolapuutarhojen harras puhallinteema saattaa albumin hieman myöhemmin päätökseensä, on selvää, ettei Koivun tarvitse ainoastaan laulaa toisesta maailmasta. Näillä lauluillaan hän tekee sitä.

86 Matti Johannes Koivu kuulostaa luontevasti itseltään uudenkin ilmaisun keskellä. On silti mahdotonta sanoa, onko kyse uudesta suunnasta vai ainutkertaisesta ja arvokkaasta kokeilusta. Onneksi tulevaisuutta odotellessa on rajattomasti aikaa nauttia menneisyydestä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset