Matin levyllä on Matin nimi.
Seesteinen ja pakahduttavan kaunis levy, joka on muutamasta sivuraiteille ajautuvasta hetkestä huolimatta parasta soolo-Koivua tähän asti.
Hämeenlinnalaislähtöinen laulaja-lauluntekijä Matti Johannes Koivu on erikoinen tapaus. Jos mies laulaisi katujyrän ja moottorisahan luoman, päätä vihlovan kakofonian päälle, hän saisi lämpimällä ja pehmeällä lauluäänellään senkin kuulostamaan hyvältä.
Näin on voitu ajatella Ultramariinin debyyttialbumista Juuri ja juuri olemassa (2003) lähtien. Yhtyeestä soolouralle vuonna 2006 ponnistanut laulaja tuntuu olevan levy levyltä enemmän itsenäinen artisti kuin se Ultramariini-vokalisti.
Emoyhtyeensä ensilevystä lähtien Koivu on ollut hyvin tuottelias. Neljän perinteisen sooloalbumin lisäksi miehen julkaisukatalogista löytyy neljä Ultramariini-albumia, yksi lastenlevy (Topsi ja tohtori Koirasson) sekä albumillinen cover-versioita Irwin Goodmanin klassikoista. Elektroniseen äänimaisemaan Koivun ääni on todettu sopivaksi mainion Sairio Shoreline Pathway -kokoonpanon julkaisuilla.
Vaikka jo nyt on tiedossa, että laulaja taipuu niin kitaravoittoisen indiepopin kuin hempeän folkin tulkitsijaksi, olisi mielenkiintoista vielä joskus kuulla, toimiiko Koivun ääni myös kivitalon kokoisten särökitaravallien kanssa.
Mutta asiaan. Neljännellä soololevyllään Matti Johannes Koivu tuntuu seestyneen entisestään. Miehen itsensä mukaan nimetyllä levyllä pääosassa on Koivun kuulijan iholle tulevan äänen lisäksi kuulas, raukea ja muutamaa kappaletta lukuun ottamatta erittäin pianovetoinen tunnelma. Poissa on Puuhastellen– ja Kovat piipussa -levyjen rempseys ja vallattomuus.
Toisen maailman nimi -albumin nostalginen mietteliäisyys sen sijaan jatkuu tällä levyllä eteerisempään ja pelkistetympään muotoon jalostettuna. Sanoituksissa liikutaan kaupungin ja luonnon välimaastossa sekä tunne- ja perhe-elämän kuvauksessa. Koivun tuttu, ehkä jopa entistäkin lämpimämpi tulkinta ja lyriikoiden maanläheisyys pysäyttävät jo avauskappaleessa Aulanko. Samanniminen laulu päättää Ultramariinin debyytin, mutta biisien yhtäläisyydet jäävät tuon tunnetun hämeenlinnalaisen ulkoilualueen nimeen. Molemmat ovat hienoja popkappaleita.
Singlenä julkaistu Jos muutat mielesi edustaa albumin hectormaista osastoa sanan positiivisessa merkityksessä. Laulu on iskelmällinen, haikea, kaihoisa ja surumielinen. Harvoin on suomalaisessa popmusiikissa kiteytetty ohikiitävän hetken tematiikkaa yhtä napakasti.
”Se mikä oli suurinta täällä, on hetkessä niin pientä
Se mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta
Jos vain muutat mielesi”
Albumin kolme ensimmäistä kappaletta luovat haikean pakahduttavan ja surumielisen onnellisen tunnelman. Neljäs raita, seesteisten ja pianovetoisten balladien joukossa särökitaroineen jopa rankalta kuulostava Minä näen sinussa sen mitä rakastan, katkaisee tunnelman. Kappale tuo tavallaan hengähdystauon pakahduttavuuteen, mutta ohjaa tunnelman ehkä liiankin jyrkästi pois kolmella ensimmäisellä laululla hienosti saavutetusta raukeasta mielentilasta.
Seuraavat kappaleet palauttavat levyn kuitenkin auringonlaskussa kimalteleville pääraiteille. Edes Kun katsoin kauas -kappaleen konerumpukomppi ei katkaise tunnelmaa pianon pitäessä levyn kantavan punaisen langan ehjänä.
Levyn seitsemäs laulu, Laulu pohjoisesta, istuisi Vesa-Matti Loirin ohjelmistoon Eino Leino -tulkintojen joukkoon milloin tahansa. Tunnelma ajautuu toisen kerran sivuraiteelle. Sanoituksessa mennään syvälle luonnon helmaan ja sulkeutuneisuuden maailmaan. Viulu on piste i:n päälle. Kappale on uljas, mutta sen mollisävelmaailma ei istu levyn yleisilmeeseen.
Viimeiset kolme laulua muuttavat albumin tunnelman melankolisen duurin säestämänä takaisin kaihoisaksi. Uusi muisto on kolmijakoisessa tahtilajissaan sekä mies ja kitara -tulkinnassaan hurmaava.
”Kun niin paljon unohtuu, maailma muuttuu
Se kuin vieras on
Ja siksi tahtoisin näyttää kaupungin kallioilta
Ja antaa sulle uuden muiston”
Päätöskappale Tunnen muuttuvan maan huipentaa levyn komeasti. Se tekee juuri sen, mitä erittäin hyvän levyn päättävän laulun pitääkin tehdä – jättää hetkeksi tuijottamaan lasittunein silmin kauas ei mihinkään. Ja houkuttelee pienen tuijotteluhetken jälkeen kuuntelemaan levyn uudestaan.
88 Matti Johannes Koivun neljäs levy on kuin luotu ääniraidaksi niihin haikeisiin lähdön hetkiin, kun juna kiihdyttää auringon laskiessa pois Helsingistä tai mistä tahansa VR:n rataverkoston varrelle osuvasta kaupungista. Seesteinen ja pakahduttavan kaunis levy, joka on muutamasta sivuraiteille ajautuvasta hetkestä huolimatta parasta soolo-Koivua tähän asti.
