Mastodon – The Hunter

Reprise

Mastodon. Nössöt, joilla ei ole tatuointeja, takariviin!

Onko 2000-luvun metallin pelastaja ahdistanut itsensä nurkkaan?

Kun kuulin Mastodonia ensi kerran vuonna 2004, sen hektinen jyly herätti ihastusta: vihdoin löytyi omalaatuinen yhtye, joka paukuttaa pidäkkeettömän ylilyövästi mutta tyylillä, tarttuvalla tatsilla mutta jyrmyllä meiningillä, jyräävästi mutta progressivisesti huuruillen. Sittemmin Mastodon on sliipannut ilmaisuaan varsin luonnollisesti, lähinnä sävyjen ja melodioiden osuutta lisäten, tinkimättä kuitenkaan pirskahtelevasta riehakkuudestaan.

Viimeistään edellislevyllään, massiivisella sekä temaattisesti ja musiikillisesti korkealentoisella Crack the Skyella, isoon suosioon nousseen Mastodonin viidettä levyä fani odottaa pelolla. Tämä meininki, niin raikas kuin aikoinaan olikin, on varmasti jo kaluttu luita myöden? Mitä uutta tai innostavaa, tai paremminkin, kahjompaa bändi voi enää tarjota?

Vastaus on: ei mitään. Onneksi niin.

The Hunter on levy, jolla on kappaleita. Erillisiä biisejä. Ei teemaa, ei suurta huuruista juonta tai muutakaan korkealentoista päänsekoittajaa – paitsi tietysti musiikki. Biisit ovat irrallisinakin railakkaita, ja Hunterin kuunteleminen on mukavalla tavalla kepeä kokemus, vaikka biiseihin on ujutettu yhtyeelle ominaiseen tapaan varsin paljon informaatiota.

Kappaleet eivät pääse leviämään käsiin, sillä ne ovat pituudeltaan yllättävänkin napakoita, pääasiassa kolmiminuuttisia. Jos astetta monipuolisempaa kappalevalikoimaa ja aiempaakin ansiokkaammin kajauteltua harmonialaulua ei lasketa, Hunterissa on fiilistasolla yllättävän vähän eroa vaikkapa vuoden 2004 Leviathaniin. Yhtye on tavallaan palannut otteissaan uransa alkuaikoihin, sovituksellisesti iskevämpään ilmaisuun, sivuuttamatta kuitenkaan matkan varrella jalostunutta näkemystään.

Mastodonin valinta tehdä oman mittapuunsa mukaan helppo levy on toimiva. Pakittamalla huuruiselta polultaan hiukan taaksepäin se pystyy jälleen vapauttamaan itsensä kulkemaan mihin suuntaan tahansa. Samalla yleisölle siunaantuu mahdollisuus hahmottaa Mastodon osaavana ja kiinnostavana heavy metal -yhtyeenä eikä kirjallisuuteen hurahtaneiden progehuuruilijoiden suuruudenhulluna vitsinä.

The Hunterin paakarintusina kappaleita pitää sisällään aimo annoksen taattua Mastodon-jytkettä, jossa kitarat kutovat suureellisia kuvioita ja rummuniskut roiskuvat pidäkkeettömästi pitkin seiniä. Tämän tavaramerkki-ilmaisunsa bändi hoitaa tietenkin erinomaisesti, mutta voimakkaamman melodisuuden ja tiiviimmän sovitustyön lisäksi se ei tuo siihen sanottavasti uutta.

Levyn huomionarvoisimmiksi esityksiksi kehkeytyvätkin ne erilaiset raidat, kuten hykerryttävän sarjakuvamainen minieepos Creature Lives. Raukea nimikappale on tyylikäs esitys ja päätösraita The Sparrow komea metallihymni. Ja kyllä paalutusosastoltakin riemua irtoaa, kuten maistiaisraita Black Tongue jo antoi ounastella.

Laadustaan huolimatta The Hunterista ei muodostu Mastodonin monoliittisuutta huokuvan katalogin merkkiteosta. Levyn lennokkaan vapautuneen tunnelman ja monipuolisuuden ansiosta se on kuitenkin erinomainen ja tervetullut äänite yhtyeeltä, joka ei ilmeisesti pystyisi tekemään huonoa levyä edes betoniin upotettuna.

75 The Hunterilla Mastodon vapautuu suureellisten teemojen kahleista. Rento ja kiteytetty ilmaisu tuottaa ilahduttavia tuloksia, vaikka klassikkoa ei näin ”helposta” levystä synnykään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!