Martin Rossiter – The Defenestration of St Martin

Drop Anchor Music

Martin Rossiterilla oli myös vaihtoehtoinen suunnitelma soolodebyyttinsä rahoittamiseksi.

Gene-solisti palaa kehiin tyylikkäällä ja omistautuneella levyllä, jolla menneisyys on läsnä vain jotta sen yli voisi astua.

Antauduin 1990-luvun brittipopille suhteellisen myöhään, mutta sitäkin intomielisemmin. Kun hyökyaalto oli jo vetäytymässä takaisin merelle, kuljin levykaupoissa poimien matkaani kaiken mitä myräkkä oli rantaan heittänyt. Levyjen suosiolla tai musiikin laadulla ei ollut merkitystä. Pääasia, että yhtyeet tulivat saarivaltakunnasta, antoivat kitaroidensa pöristä ja kampasivat hiuksensa kuin The Beatles aikoinaan.

Jo tuolloin oli jotakuinkin selvää, että tulisin kyöräämään samat levyt parin vuoden kuluttua takaisin divareihin.

Jotain kestävää tuosta ajasta kuitenkin jäi ‒ Genen musiikki. Yhtyeen tenhoa on helppo selittää sillä, että nelikolla oli loppujen lopuksi vain vähän tekemistä Blurin tai Sueden paikalle himonneiden moppipäiden kanssa. Gene oli pikemmin brittipop-invaasion uhri kuin sen lapsi, jonkinlainen muistuma The Smithsin musiikillisesta sensibiliteetistä Oasiksen rahvaanomaistamassa maailmassa. Kuitenkin yhtye sai leiman otsaansa. Kun maailma tukehtui keskinkertaisen kitarapopin ylitarjontaan, käänsi se selkänsä myös niille joilla olisi ollut oikeasti annettavaa.

Genen anti rakentui sävykkäiden kitarapunosten ja läpimelodisten, lyyrisyyttään aistikkaasti vaalineiden sävellysten varaan. Yhtyeen sielu oli kuitenkin sen solisti Martin Rossiter, jonka ääni alleviivasi viiltäen laulujen tunnelatauksia. Mies tasapainoili riipivänsuloisen romantiikan ja karhean arkirealismin välillä kuulostaen dramaattisimmillaankin suoralta ja läheiseltä. Kerronnan laidalla häivähti myös kuivakkaan pisteliäs huumori kätketyimmässä muodossaan.

Vasta nyt alan oivaltaa, kuinka ainutlaatuinen tulkitsija Rossiter oli. Ja on edelleen.

The Defenestration of St Martin on Rossiterin ensimmäinen levy pitkään aikaan. Genen hajottua vuonna 2004 mies jätti lavat ja kiertämisen, kouluttautui musiikinopettajaksi ja pelkisti laulujen kirjoittamisen puolihuolimattomaksi harrastukseksi. Jossakin vaiheessa nuottilehtiöön alkoi kuitenkin hahmottua niin ehyitä kokonaisuuksia, että vääjäämättömän oli aika tapahtua. Näiden laulujen oli päästävä lentoon.

Lähtökohdat selittävät levyn olemuksen. The Defenestration of St Martin on teeskentelemätön albumi, joka puhuu kuin ystävä ystävälle. Pledge-pohjaisesti rahoitetun julkaisun motiivit tuntuvat puhtailta, ja puhtaana soi musiikkikin. Rossiter pudottelee painavia sanojaan harkitsevasti lyövän pianon päälle, eikä anna keskittymisensä herpaantua hetkeksikään. Muuta ei tarvita. Koskettimet soivat merkitsevästi ja rakentavat tulkinnan tueksi hienon tilavaikutelman, mutta valokeilassa on laulaja itse. Häntä tekee mieli jäädä kuuntelemaan.

Rossiterin ilmaisu on suoraa, karvastakin, mutta samalla sopivan kohteliasta. Vaikka lauluja piinaavat niin menetettyjen rakkauksien kuin masentuneen lapsuudenkin haamusäryt, ei levy mässäile epämukavuuksilla tai sorru itsekeskeisyyteen. Rossiter selviää jopa avausraidan kymmenminuuttisesta isänmurhasta kuulostaen pikemminkin toteavalta kuin katkeralta. Harkittu lausunta saa sanat soimaan hyytävinä mutta suoruudessaan inhimillisinä.

”You broke my home
and I will never forget
all of the things you did”
(Three Points on a Compass)

Levy voittaa puolelleen heti. Sen elegantti kuulaus kuulostaa miellyttävältä aikana, jolloin rehellisyyden ja maanläheisyyden vaikutelmaa tavoitellaan yleensä nuhruisella ulkoasulla, kaiulla ja kohinalla. Efektiikan sijasta Rossiter luottaa laulujensa sofistikoituneeseen charmiin sekä omaan kykyynsä täyttää vähäeleisetkin hetket sielulla ja lihalla. Vaikka The Defenestration of St Martin on äärimmäisen avoin henkilökuva, laulut säilyttävät myös sopivan etäisyyden ja ripauksen salaperäisyyttä. Rossiterin arvokkaimpia ominaisuuksia onkin kyky siirtyä eteenpäin juuri ennen kuin hän alkaa kärttää myötätuntoa.

Sävelten lailla Rossiterin tekstit kehittyvät pieninä, suloisen muodokkaina katkelmina, jotka porautuvat hetkien ytimeen tiiviillä ja ytimekkäillä sanamuodoilla. Kappaleet ovat kuin välähdyksiä tilanteista, joissa tunteet vapautuvat odottamatta ulkoisten roolien taakasta – liekö albumin nimikin vihjaus tähän suuntaan. Ne ovat sanamuodoiltaan harkittuja keskusteluita epämukavien tunteiden kanssa, eräänlaisia koskettavasti hillittyjä purkautumisia. Useimmiten sanoitukset viittaavat johonkin taitekohtaan, viimeiseen ajatukseen ennen kuin muutos käynnistyy.

Juuri sieltä ihmisen tulisikin etsiä itseään.

”Driver, where’d you go
I’m dead inside, if I don’t know
For the one you’re sat beside
I thought was mine
but who am I?”
(Drop Anchor)

Rossiter ei leiki laulujen muodoilla, vaan rakentaa yksinkertaisista elementeistä yhtenäisen ja mietteliään kokonaisuuden, jossa kaikki ulkopuolinen on turhaa. Hänen sävelensä paljastavat lumovoimansa vaivihkaa kuin hitaasti aukeavat kukat, mutta eivät kuihdu kerran puhjettuaan. Jotkut laulut, kuten haikeankaunis Sing it Loud ja lämpimiä Gene-muistumia tarjoava Drop Anchor, tyytyvät vaimeaan kauneuteen, Where There Are Pixelsin ja I Must Be Jesusin kaltaiset voimapalat tahtovat puolestaan julistaa. Kappaleiden välille rakentuva jännite pitää pintansa koko levyn ajan ja saa pienetkin eroavaisuudet tuntumaan olennaisilta. Niinpä kokonaisuus on tasaisuudestaan huolimatta hienostuneen vivahteikas.

Ainoan varsinaisen irtiottonsa Rossiter tekee loppumetreillä kutsuessaan nykyisen Call Me Jolene -yhtyeensä soittamaan levyn sähköisen outron. Päätösminuutin irrottelu on tyylikäs tapa jakaa kiitosta ystäville, mutta lopetus tekee mieli tulkita myös lupaukseksi tulevasta. Kenties Rossiter vihjaa, että The Defenestration of St Martin ei ole ainoastaan tietyn aikakauden tilinpäätös, vaan ennen kaikkea jonkin uuden alku.

Jospa hän on sittenkin vasta nostanut ankkurinsa.

91

The Defenestration of St Martin on hiottu ja harkittu kokonaisuus, joka ei kuitenkaan ylpeile paljaudellaan. Se ei kasva liian suureksi tai etäänny liian kauas, vaan jää asumaan huoneiden nurkkiin ja yksinäisiin hetkiin. Rossiterilla on paljon annettavaa sekä havainnoitsijana että tulkitsijana, joten toivon sydämestäni että albumi saa vielä joskus seuraajan. Sitä odotellessa taidan heittää yliminän ulos ikkunasta, sammuttaa valot ja antaa äänen laskeutua ylleni.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress