Mariska & Pahat Sudet – Kukkurukuu

Warner

Mariskan vauhti kestää neljän kappaleen ajan.

Tähtien tekstintekijä lunastaa lopullisesti oman poptähteytensä – mutta varsin erikoisella levyllä.

Moni suomalaisartisti on kulkenut huipulle kiertotietä, mutta harva ihan niin mutkikasta maisemareittiä kuin Mariska. 33-vuotias nainen on ehtinyt kokeilla niin punkia, hiphopia kuin ensimmäisen Pahat Sudet -levyn “asenneiskelmääkin”. Leveämpään leipään hän pääsi kiinni vasta Jenni Vartiaisen kaltaisten supertähtien sanoittajana, ja tänä syksynä Kukkurukuu nimibiiseineen on sitten jyrännyt myyntilistoilla ja nostanut Mariskan viimeinen esiintyvänä taiteilijanakin valtakunnan ykköskastiin.

Neljän ensimmäisen biisinsä ajan Kukkurukuu tuntuu linjakkaalta ja loogiselta. Ahaa, Mariska on liittynyt suomipopin synkistelijöiden, rakkauden lopusta ja kuolemasta laulajien joukkoon – ja tehnyt sen hyvin. Matkalla manalaan on tummasävyinen, uhmakas ja jämäkkä avausraita, joka esittelee Pahojen Susien uuden, ison poprocksoundin. Asenneiskelmän melko teennäisestä keitoksesta siinä ei ole juuri jälkeäkään.

Vielä parempaa on tulossa. Runollinen erolaulu Liekki piiskaa kiihkeänä tunnemyrskynä tiensä kuulijan sydämen pimeämpiin nurkkiin. Vuoden kovimpia kotimaisia biisejä. Kuolema on kalamies on kaikkein synkintä Mariskaa ja hieno sävellys sekin, vaikka tuntuu jo vähän yli vedetyltä apeudessa rypemiseltä kuolevaisuutta pohdiskelevine teksteineen. Radiotkin hurmanneen otsikkokappaleen balladikertosäe soi ylväänä ja murheellisena ja loppunostatus pakahduttaa. Laulusta tulee epäilemättä salaa karaokessa käyvien taiteellisten tyttöjen bravuurinumero.

Tämä Kukkurukuu vaikuttaa kaikin puolin vakuuttavalta, vakavalta poplevyltä. Mutta tämä Kukkurukuu päättyy tähän. Seuraa joukko tyylilajikokeiluja, joiden toimivuuden voi pitkälti kyseenalaistaa. Skitsofreeninen poukkoilu yltää kankeasta Sinä päivänä kun sä lähdet -slovarista Ketun ja korpin hämmentävään, raakkumisäänillä tehostettuun eläinsatuiluun ja La Muerten sarjakuva-Meksikoon sijoitettuun kostotarinaan. Veri on vettä sakeampaa potkii tarttuvana voimarokkina, mutta sen kliseinen ahneuskritiikki ei sekään oikein istu muiden tekstien joukkoon.

Lopuksi kuullaan vielä melodraamalinjalle palaava, ihan hyvä Kalpeet-herkistely ja syntetisoidulta kansanlaululta kuulostava Ukon laulu -faabeli. Albumi kestää aika vaatimattomat 32 minuuttia, mikä herättää väkisinkin kysymyksiä materiaalin ollessa näin sirpaleista.

Ilmeinen vertailukohta on Chisun vuoden takainen Kun valaistun. Sekin ratsasti muutamalla ässäbiisillä kymmeniin tuhansiin koteihin, vaikka kokonaisuus oli puolitekoinen – ainakin ilman niitä kolmea bonuskappaletta, jotka sittemmin lisättiin albumin uudelle painokselle haalimaan tuhansia ostajia lisää.

Voi tietysti kysyä, mitä väliä albumikokonaisuudella niin sanotussa popmusiikissa enää on. Siihen voi vastata huomauttamalla, että Kukkurukuuta tullaan kyllä myymään albumina rutkasti enemmän kuin sen hittibiisejä yksittäisinä latauksina. Saa nähdä, mitä mieltä levynostajat tästä selvästi kahteen osaan jakautuvasta ja aika epätyydyttävän jälkimaun jättävästä tuotteesta ovat. Itse koen ongelmaksi jo senkin, että on aika hankala kuvitella tilannetta, jossa nämä kymmenen kappaletta haluaisi kuunnella putkeen. Kukkurukuu ei kerta kaikkiaan toimi ilman ohjelmointia. Jotkut sen biiseistä eivät toimi, vaikka miten ohjelmoisi.

Mutta ne neljä ensimmäistä – ne ovat tummana kipinöivää hienoa melankoliaa, jonka uskon kestävän aikaa.

57 Epätasapainoinen kokonaisuus tekee arvosanan antamisesta hankalaa. Neljästä ensimmäisestä kappaleesta koostuva ep saisi arviolta 25 pistettä enemmän kuin nyt irtosi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!