Maria Mena – Viktoria

Sony

Maria Mena kutsuu kuulijan perheillalliselle.

Norjalainen ex-teinipoppari avaa päiväkirjansa sivut yhä henkilökohtaisemmiksi käyvillä lauluillaan.

Eipä olisi äkkiseltään uskonut, että vuonna 2002 läpimurron herttaisen hassuttelevalla You’re the Only One -poppirallattelulla tehnyt Maria Mena tekisi vajaa kymmenen vuotta myöhemmin tunteellista ja suorasanaista avautumispoppia pettävästä poikaystävästä ja anoreksiaan ajaneista vanhemmista. Paljon on kyyneleitä vuodatettua ja päiväkirjaa kirjoitettu. Ei saisi sanoa onneksi, mutta sanon silti. Kipu sattuu, mutta kun kivusta saa luotua Viktoria-albumin kaltaisen teoksen, on kärsimyksellä ollut tarkoitus.

Menan musiikin ominaispiirre on aina ollut henkilökohtaisuus ja hyvin omaelämänkerralliset biisit, mutta viides albumi nousee edeltäjiään korkeammalle erityisesti dramaattisesti soivilla melodioilla. The Art of Forgivenessin kertosäkeen jylhät viulut ja revittelevä kitarasoolo kyydittävät hienosti katkeraa naista laulamaan sisäisestä vihastaan pettänyttä miestä ja tämän salarakasta kohtaan. Eipä olisi kiva olla se jannu jolle tämä biisi on osoitettu.

Mena jatkaa samalla tematiikalla pari biisiä myöhemmin hienolla My Heart Still Beatsilla, jossa pohtii kuinka kolhitun sydämen kanssa voisi jatkaa kivikkoista elon tietä eteenpäin. Valitettavasti kappaletta seuraava, levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu This Too Shall Pass on levyn hajuttomin ja mauttomin tekele; miellyttävän tasapaksu radiobiisi, joka jää auttamattomasti voimakkaampien kollegoidensa jalkoihin.

Mena ei turhaan piilottele biisiensä kohteita kielikuvien alle. Siinä missä edellisellä albumilla, Cause & Effectillä, rajua kritiikkiä sai ennen kaikkea Menan taiteilijaäiti, tällä levyllä syyttävä sormi kohdistetaan pääosin pettäneisiin miehiin. Poitsukaveri ei ole enää The Only One, nyt se on pettävä kusipää. Voipi olla, että olen kuulijana perinteisen kyyninen suomalainen, mutta jotenkin kusipäisyys on yksinkertaisesti mielenkiintoisempaa kuin ne ihanat, kiltit (ja tylsät) poikakaverit.

Musiikkihistoria toistaa itseään tässäkin asiassa; tuskasta nousee parempia biisejä kuin ihastumisesta. Cause & Effectistä poiketen tällä kertaa nainen myös itse tiedostaa olevansa välillä heikko ja hankala. Tuskin voi olla tämän itsereflektiivisempää albumia, kun levyn nimikin on peräisin artistilta itseltään – Menan toinen nimi on Viktoria.

Levyn upeimpia kappaleita on kylmiä väreitä nostattava Habits. Tanskalaisen Mads Langerin kanssa duetoitu kappale tuo tunnelmaltaan mieleen Damien Ricen ja Lisa Hanniganin raastavimmat duetot parisuhteen vaikeuksista. Habits kuuluu niihin Viktorian biiseihin, joissa Mena ymmärtää itse olevansa ongelmiensa lähde ja pyytää kumppaniltaan vuoden aikaa oman päänsä selvittämiseen:

”So grant me this wish and meet me back here in a year
If we still exist, I can let go of my fear
Fear of normalcy
Fear of the solid walls of our future and let go of my past”

Menan kaikilla albumeilla toistuva rehellinen rohkeus ja kyky suodattaa henkilökohtainen elämä musiikiksi on ihaltavaa, mutta toisinaan myös kiusaannuttavaa. Nuoruus ei ollut helppoa ei, mutta kelläpä olisi? Tarviiko sitä mutsia näin avoimesti kaikista anoreksiakohtauksista syyttää? Välillä ikävistä poikaystävistä valittaminen tuntuu inasen naiivilta, kun samat aiheet toistuvat biisistä toiseen. Toisaalta, jos vääristä miehistä saa näin upeita biisejä aikaiseksi, on naiivius helppo antaa anteeksi.

Sekä Menan aiempien levyjen että Viktorian kuuntelemisen jälkeen on väkisinkin sellainen olo, että olisi lukenut naisen päiväkirjaa, tai vähintään vain kavereille avointa blogia. Eikä voi olla miettimättä minkähänlaiset ovat Marian perhesuhteet nykyisin. Levyn päätösraita Am I Supposed to Apologizen perusteella Menan perheen synkkien muistojen vuodattamisesta julkisuuteen on perheillallisilla ainakin keskusteltu:

”You critized my choice
to stand up to my past
to give the pain a voice
so that it too could pass”

Ilmeisemmin päivällispöydässä ei erityisen avoimesti jutella edelleenkään, sillä Mena päättää levynsä sanoihin:

”But I will spend a lifetime trying to understand
Why someone sharing my bloodline
would not lend me their hand…
Am I supposed to apologize?”

Mena ei ole vielä valmis antamaan anteeksi. Vielä on töitä tehtävänä anteeksiantamisen ja ihmisten erehtyväisyyden ymmärtämisessä. Vielä on uitava tunteiden syvissä vesissä, jotka käsittelevät muutakin kuin ongelmallisia perhesuhteita tai parisuhdeongelmia. Mena on nostanut itseään levy levyltä korkeammalle jalustalle ja karistanut vuosien mittaan söpön teinilaulajan viittaa harteiltaan.

Kun vajaassa kymmenessä vuodessa on tultu jo näin pitkä matka, innolla odotan millaisia tunnemaailmoja käsitellään seuraavan kymmenen vuoden päästä neljääkymppiä lähentelevän Marian päiväkirjalevyillä.

88 Kipu sattuu, mutta kun kivusta saa luotua Viktoria-albumin kaltaisen teoksen, on kärsimyksellä ollut tarkoitus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!