Manna – Shackles

Lumikki Records

Mannan levy on täynnä prosessoitua ääntä, mustaa ja raskasta mattapintaa.

Miltä maailmanvalloitusyritys kuulostaa kolme kuukautta myöhemmin?

Alkusyksystä Manna oli joka paikassa tavalla, joka tuntuu melko vaihtoehtoista musiikkia tekevän ja melko vähän levyjä myyneen artistin tapauksessa yllättävältä. Hänestä oltiin kiinnostuneita naistenlehtiä myöten. Nyt-liitteen tapaisten puolitrendikkäiden kaupunkilaismedioiden hehkutus oli itsestään selvää.

Medioiden hetkellinen sekoaminen tarjoaa kiinnostavan näköalan siihen, mikä suomalaisessa musiikkiviennissä on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut, ja toisaalta siihenkin, mikä on pysynyt ennallaan. 1980-luvulla Amerikkaan vietiin suunnilleen peukalonkyydillä rähjäisiä hahmoja Lepakon nurkasta, dumpattiin jonkun halvan motellin kellarikerrokseen ja toivottiin, että kadulla sätkää pummiessa kohdalle osuisi supermanageri, joka tarjoaisi tien tähtiin. Niin ei kenellekään käynyt, mutta huumeongelmien ohella syntyi sentään rapakon takanakin lämmöllä muisteltuja kulttibändejä, joiden muutamat henkiinjääneet ovat parhaassa tapauksessa päässeet viime aikoina jollain tasolla nauttimaankin menneistä saavutuksistaan.

Nykyään otetaan valmiiksi ainakin hieman mediaseksikäs artisti, varustetaan hänet suunnilleen omalla pr-toimistolla erillistä kahvinkeittäjää myöten, valikoidaan jenkkilän loputtomista varastoista puolinimekäs tuottaja, lennätetään artisti muutamaksi viikoksi Losiin (yöpyminen tietty keskitasoa laadukkaammassa hotellissa), tehdään levy, otetaan paljon elegantisti valotettuja pr-kuvia, lähetetään miljoona sähköpostia, sovitaan aamu-tv:t ja imaget, ollaan haastatteluissa kunnianhimoisia mutta realistisia, puhutaan vaativasta pohjatyöstä ja yleisesti ottaen ollaan niin kauppakorkeakoulua kuin luovuudelle rakentuvan liiketoiminnanalan puitteissa vaan olla voi.

Ja kyllä, tämän rinnastuksen rakentelu on tietysti törkeän ilmeistä jo siksikin, että Mannan isoveli on Smackissa aikanaan ansioitunut Rane Raitsikka.

Kolmisen kuukautta ilmestymisensä jälkeen Mannan kolmoslevy Shacklesia ei enää juurikaan mainita missään. Se ei sytyttänyt listoja tuleen edes Suomessa, ja vaikka maailmanvalloituksen kommentointi voi olla ennenaikaistakin, en rehellisesti sanoen jaksa uskoa mihinkään sen tapaiseen. Pohjatyön tekeminen siis jatkuu, ja voi hyvin jatkuakin siihen asti, kunnes tulee lopullisesti selväksi, ettei kovin monia kiinnosta.

Juuri tästä syystä Shacklesin musiikilliset ansiot kannattaa punnita nyt.

Huono levy Shackles ei ole. Huono levy on kai sellainen, joka yrittää epätoivoisesti jotain eikä onnistu siinä. Shackles taas ei edes yritä mitään kovin monimutkaista. Se yrittää olla isosti tuotettu, tummasävyinen moderni rocklevy. Sitä se onkin.

Muun muassa QOTSA-yhteyksistä tunnetun tuottaja Alain Johannesin kädenjälkeä ei voi moittia objektiivisesta katsannosta tarkastellen. Ammattitaitoinen äänimaisemien rakentaja hän tietysti on. Subjektiivisesti voisi kyllä todeta, että levyllä on liikaa tukkoisuutta, äänivalleja väärissä paikoissa, liian vähän orgaanisuutta, liian vähän tilaa. Kaikua on kyllä käytetty paljon, mutta tukkoisen äänivallin päälle lisätty kaiku ei tuota muuta tilavaikutelmaa kuin pimeän teollisuushallin, jollaisessa en ihan henkilökohtaisesti kovin hyvin viihdy.

Shackles on täynnä prosessoitua ääntä, soittimia jotka eivät kuulosta itseltään, raskasta mustaa mattapintaa. Jossain vilahtelee jotain orientaalisen oloista, tuhannen efektin läpi ajettuna tietenkin. Tuotannollisesti koko levy on tätä samaa jöötiä. Se ei ole kovin pitkä, mutta sen kuunteleminen yhdeltä istumalta on silti hankalaa.

Manna laulaa hyvin: hänen äänessään on sielua, ja sen annetaan sentään soida melko luonnollisena. Se on albumin keskeisin pelastava elementti. Jotkut sävellykset ovat hyviä, ennen kaikkea harras avausraita Lead Me ja vaivattoman melodinen Battleships-single. Väitän, että nekin olisi kannattanut tuottaa toisin.

Runsaasti hypetetty Mark Lanegan -duetto Wishing Well vetää draaman tehot täysille ja hupaisuuden rajoille. Kun Laneganin karhunmörinä alkaa, alkaa ryske ja rytinä taustalla. Tehokeino on Hollywoodin toimintaelokuvaa, sen pitkitettyä ja pateettista loppukohtausta.

Uskon, että Shacklesin toteutuksessa on syyllistytty kohtalaisen pahoihin virhearviointeihin. Levy koettaa liikkua syvissä vesissä, mutta ei onnistu olemaan sen enempää ajaton kuin trendikäskään: lähinnä tämä kuulostaa 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alulta. Amerikkalaisessa vaihtoehtorockissa on sen jälkeen käyty läpi ties kuinka monta trendinvaihdosta, mutta tämä soundi ei ainakaan vielä ole palannut. Amerikkalaiseen valtavirtaan tällaisella vereslihasynkistelyllä on vielä turhempi yrittää.

62 Ehkä Shackles on sittenkin, ensikäsitykseni vastaisesti, nimenomaan epäonnistunut levy. Tuntuu kuin jossain sen ytimessä olisi sielu ja liekki, mutta ne eivät pääse metallipanssarin alta lepattamaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!