Manic Street Preachers – Rewind the Film

Sony Music

Sean, Nicky ja James Dean.

Sean, Nicky ja James Dean.

Walesilaiskolmikko laittaa yhdennellätoista studioalbumillaan särökitarat kaappiin ja aikuistuu toden teolla. Akustisia kitaroita, tasapaksuja melodioita ja vaskisovituksia riittää.

ManicsKansi2013Kolmella edellisellä levyllään James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore pitivät särökitarat framilla punk-, glam- ja stadionrockia sekä välillä balladeja yhdistellen. Nuo kolme levyä olivat kukin mahtipontisia yrityksiä palata yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn tunnelmiin.

Send Away the Tigersilta (2007) löytyi yksi bändin parhaista kappaleista reiluun vuosikymmeneen (Your Love Alone is Not Enough). Journal for Plague Lovers (2009) oli vuonna 1995 kadonneen kitaristi Richey Edwardsin teksteihin sävelletty levy, joka ei kestänyt kuuntelussa pitkään. Postcards From a Young Man (2010) oli puolestaan albumi, jonka temput oli tyylikkäästi Everything Must Gon (1996) ja This is My Truth Tell Me Yoursin (1998) suuntaan nyökännyttä (It’s Not War) Just the End of Love -kappaletta lukuun ottamatta kuultu jo monta kertaa.

James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore taisivat tajuta tämän itsekin. Rewind the Film on nimittäin jotain ihan muuta, mutta se on samalla myös tylsä levy. Siinä missä laulaja Bradfieldin melodiat ovat pelastaneet paljon edellisellä kolmella albumilla, ne ovat nyt yllättävän tasapaksuja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin yllättävin ja samalla mielenkiintoisin kappale onkin instrumentaalibiisi Manorbier. Haastatteluissa Nicky Wire on kuvaillut Rewind the Filmiä keski-ikäistyneeksi versioksi The Holy Biblesta (1994). Kuvaus on melko osuva, jos sen eteen lisää vielä sanat vähän ja väsynyt.

Manic Street Preachersille on pakko joka tapauksessa nostaa hattua. Yhtye on seikkaillut jo 1990-luvun alussa käynnistyneellä levytysurallaan niin glamrockin kuin perinteisemmän poprockinkin metsissä, unohtamatta vastareaktiona yhtyeen 1990-luvun lopun menestykselle syntyneitä Know Your Enemy– (2001) ja Lifeblood-albumeita (2004). Bradfield, Wire ja Moore ovat paikoin toistaneet itseään, mutta he ovat lopulta löytäneet tien ulos luupista ja tehneet jotain ihan muuta.

Rewind the Filmillä he tekevät sen taas, mutta onnistumisaste ei ole järin korkea. Uutukainen on ensimmäinen kahdesta samoissa studiosessioissa syntyneestä albumista. Toinen levy, huhujen mukaan säröisämpi ja jopa krautrock-vaikutteita sisältävä Futurology julkaistaan ensi vuonna.

Manic Street Preachersin yhdestoista albumi on muun muassa aikuistumista, lasten kasvamista ja syrjäytymistä pohdiskeleva melankolinen aikuisrocklevy, joka voisi olla nahan uudelleen luonnissaan parasta, mitä yhtye on tehnyt sitten aliarvostetun Lifebloodin tai jopa asemansa yhtyeen parhaana albumina sementoineen Everything Must Go’n.

Nyt se jää keski-ikäistyneen yhtyeen yritykseksi olla jotain, mitä se ei osaa ainakaan vielä olla.

55 Manic Street Preachers ei onnistu luomaan keski-ikäistynyttä nahkaansa uusiksi kunnialla, vaan Rewind the Film jää vaisuksi. Parhaimmillaan huikeita poplaulumelodioita luoneiden walesilaisten uutuuslevyn paras hetki on instrumentaalikappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!