Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Sony

Manic Street Preachers eli Sean Moore (vas.), Nicky Wire ja James Dean Bradfield.

Keski-ikäinen walesiläisyhtye osaa edelleen koskettaa syvältä.

”People get tired, people get old, people get forgotten”, laulaa James Dean Bradfield uuden Manic Street Preachers -albumin Resistance Is Futile avausraidalla People Give In. Vanhenemista ei toki kukaan meistä pääse pakoon, mutta Manicsilla on tämän albumin perusteella vielä pitkä matka väsymiseen tai unohdukseen.

Jokin on toki silti vuosien varrella muuttunut. Manic Street Preachers oli 1990-luvun lopulla osapuilleen maailman tärkein yhtye, mutta Know Your Enemy -albumin (2001) jälkeen uudet Manics-levyt on vanha fani katsastanut enemmänkin velvollisuudesta kuin siksi, että odottaisi niiltä valtavia musiikillisia elämyksiä.

Tavallisesti yhtyeen levyt kuitenkin ovat osoittautuneet vähintäänkin kelvollisiksi, jos niille vain on antanut aikaa. Aikaa, jota ei nykypäivän hektisessä elämänrytmissä ja louptttomien musiikillisten valinnanmahdollisuuksien maailmassa olisi missään tapauksessa valmis antamaan yhtyeelle, johon ei ole syvän henkilökohtaista suhdetta. Nykyaika ei totisesti ole helppo albumeille, jotka vaativat aikaa avautuakseen.

Yhtyeen kolmastoista albumi Resistance Is Futilekin tuntuu sekin ensimmäisillä kuuntelukerroilla varsin yhdentekevältä levyltä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa loputtomiin,ennen kuin esiin tulee merkkejä vanhasta loistosta. Resistence Is Futile saattaakin olla tasapainoisin ja tasokkain Manics-albumi, jonka tuottelias yhtye on vuosiin julkaissut.

Hämmentävää kyllä, Resistence Is Futile kuulostaa ennen kaikkea hyvin onnelliselta levyltä. On kuin albumin jokainen kappale yrittäisi olla euforinen anthem, ja moni siinä onnistuukin. Distant Colours alkaa petollisen rauhallisesti ennen kuin kertosäkeessä vedetään palkeet auki. Dylan and Caitlin, jolla Bradfield duetoi The Anchoressin kanssa, on jylhä popsinfonia, ja tiettävästi basisti Nicky Wiren yksinään kirjoittama Liverpool Revisited osoittaa tällä tavallisesti sanoituksiin keskittyvällä miehellä olevan paljon annettavaa myös sävellyspuolella.

Albumin paras kappale on silti Hold Me Like a Heaven, jonka eeppinen kertosäe on kuin luotu stadionkonsertin yhteislauluun. James Dean Brafieldin laulu on harvoin kuulostanut yhtä latautuneelta.

Jokunen vähemmän iskevä biisi levyltä löytyy myös, mutta nekin yhtye onnistuu viemään maaliin tyylillä. Walesilaisyhtye tuntee selkeästi omat vahvuutensa ja saa sävellyksinä köykäisemmätkin kappaleet kuulostamaan arvokkailta.

Eihän tässä haasteta 1990-luvun parhaita Manics-levyjä, eikä yksikään kappaleista ole mikään uusi Motorcycle Emptiness. Mutta vaikkei Resistence Is Futile välttämättä ole albumi, jonka Manics olisi voinut Generation Terrorists -debyyttinsä (1992) aikaisina nuorina kapinallisena kuvitella tekevänsä tai josta olisin voinut Everything Must Gon (1996) aikaisena parikymppisenä Manics-fanina kuvitella pitäväni, juuri nyt se kuulostaa levyltä, joka on täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bradfield, Wire ja rumpali Sean Moore voivat olla keski-ikäisiä perheenisiä, mutta tämä ei selvästikään tarkoita, että musiikista olisi tullut heille yhdentekevää.

74 Pitkäaikaiselle fanille Manic Street Preachers on tänä päivänä kuin vanha ystävä, josta voi löytää vielä yli parinkymmenen vuoden jälkeen ne ominaisuudet, joiden vuoksi tästä alun perin piti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!