M.O.T.O. – No Sleep ’til Turku

Svart Records

Ilmiselvyyden äiti Paul Caporino.

New Orleansin garagerock-työmyyrä lähettää terveisiä Turusta.

Paul Caporinon luotsaama Masters of the Obvious eli M.O.T.O., painaa jo neljännellä vuosikymmenellä – nimi on tosin jo pidempään ollut enemmänkin alias Caporinon omille tekemisille kuin varsinainen kiinteä bändi.

No Sleep ’til Turku äänitettiin Aurajoen varrella Caporinon viimesyksyisen Suomen-kiertueen lomassa, ja henkilökunta onkin keisaria lukuun ottamatta täyttä joutsenmerkkilaatua: mukana on tuttuja tumputtajia Niila Kunnarista (God Given Ass, Pää kii, The Heartburns) Mikko Luukkoon (Sweatmaster) ja kannen on tehnyt muun muassa The Splitsin rumpupallilta tuttu Aiju Salminen.

Vaikka rautaista sakkia ovatkin, en yhtään ihmettelisi, jos levyn bändi olisi kasautunut enemmän ystävyyssuhteiden kuin ansioluetteloiden pohjalta, sillä levyltä välittyy vahva ja lämmin kaveriporukan pubi-illan tunnelma.

M.O.T.O.:a on kyllästymiseen asti kutsuttu ”punkin Beatlesiksi”, mutta nyt nokkeluuden voi suosiolla heivata hiuksista hemmettiin. Tämän levyn kutsuminen punkiksi edes viitteellisesti vain siksi, että Caporino on sen tehnyt, olisi jonkinlainen journalistisen laiskuuden huipentuma. Vaikka meno levyn loppupuolella jykevöityy, ja mukana on pari kunnon rytkäystä, kuten mainio Waw, kaiken kaikkiaan kokonaisuutena levy on sellaista perhanan hyvää, perinteistä musaa. Sitä genreä, jolle ei ole oikein mitään kunnon nimeä, mutta kaikki tietävät intuitiivisesti mistä puhutaan. Vähän rock ’n’ rollia ja jytää, vähän kantria ja 1960-luvun poppia, helvetisti rentoa svengiä, meheviä melodioita ja sattuvia sanoituksia.

Sanoitukset. Tosiaan. Niissä Caporino on aina ollut ässä, eikä kynä petä tälläkään kertaa. Välillä ollaan lempeän sarkastisia, kuten Tell Me All About The Worldissa:

”Tell me all about the world
Tell me all about the world
Your daddy’s money has made you very wise
So tell me all about the world”

Välillä taas maalataan niin hersyviä tilannekuvia, ettei tiedä miten päin olisi, esimerkiksi kappaleessa Guitars Are Like Clothes:

”Guitars are like clothes to a rock ’n’ roll band
Guitars are like clothes to a rock ’n’ roll man
And now I’m out of tune
in this dimly lit saloon
But guitars are like clothes”

Väkevin esitys on ehkä kiutenkin Who’s This We? Kertosäettä autossa hoilottaessani luulin kappaleen kertovan turhautumisesta parisuhdediplomatian retoriikkaan, mutta säkeistöt paljastivatkin purkauksen kritiikiksi valkoisen miehen taakkaa kohtaan. Luulisin. Melkoinen loikka.

”Who’s this ’we’ that you’re talking about?
The ones who did everyone wrong?
Who’s this ’we’ that you’re talking about?
It happened before I was born

So don’t put the blame on me
under the name of ‘we’
Don’t put the blame on me
under the name of ‘we’

‘Cuz I ain’t gonna pick up the tab
No I ain’t gonna be the one to
Pick up the tab”

No Sleep ’til Turkun akustisempi, pubibändimäinen soundimaailma korostaa melodian ja sanoitusten liittoa jotenkin ihanasti. Itse asiassa toivoisin, että olisin kuullut nämä biisit ensimmäisen kerran jossain pienessä olutkuppilassa tietämättä lainkaan kuka esiintyy – vaikka M.O.T.O. ei mikään kaiken kansan suosikki Suomessa olekaan, on No Sleep ’til Turkua kuunnellessa helppo kuvitella baarillinen eri ikäisiä, näköisiä ja kokoisia ihmisiä pyrkimässä mukaan kertosäkeisiin ja taputtelevan vierustoverin olkapäätä lempeiden hymyjen katveessa.

88 Kyllä, olen herkistelyyn taipuvainen pullukka, enkä häpeä sitä myöntää. Ja Joojoojoo, musiikki sinänsä on perinteistä kuin lehmänpaska laitumella, mutta mitä sitten? Niin. Ei mitään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!