Low – The Invisible Way

Low julkaisee Jeff Tweedyn tuottaman Invisible Wayn juhlistaakseen kaksikymmentä vuotta jatkunutta uraansa.

Low julkaisee Jeff Tweedyn tuottaman Invisible Wayn juhlistaakseen kaksikymmentä vuotta jatkunutta uraansa.

Duluthilaistrio Low juhlistaa kaksikymmenvuotista uraansa kymmenennellä levyllään. Levyn tuottajana hääri Wilcosta tunnettu Jeff Tweedy.

LowKansi13Low juhlii tänä armon vuonna 2013 kaksikymmenvuotista uraansa. The Invisible Way sai lähtölaukauksensa, kun yhtyeen jäsenet kyläilivät Wilcosta tutun Jeff Tweedyn luona Chicagossa. Tweedy soitti The Loft -studiossaan tuottamaansa levyä, ja samalla lyötiin lukkoon päivät Low’n tulevan levyn äänityksille.

The Invisible Way on miltei akustinen levy. Kappaleilla on paljon akustista kitaraa, taivaallisia lauluharmonioita ja pianoa. Juuri kun duluthilaisyhtyeeltä oli tottunut kuulemaan rajumpia ja dissonoivampia kappaleita, suitsii Low soundiaan jälleen. Ja tämä on erittäin hyvä.

On ihme, ettei Low ole aiemmin tehnyt akustispainotteista levyä, sillä heidän vuosien saatossa hioma tyylinsä sopii tähän muottiin todella hyvin. The Invisible Way kuulostaa kevyeltä, raikkaalta ja pakottamattomalta. Suosittelen kuuntelemaan levyn ainakin kerran hyvillä kuulokkeilla, sillä levy on äänitetty ja miksattu erittäin tyylikkäästi. Tästä syystä, vähäisistä elementeistään huolimatta, The Invisible Way on levynä Low’n täyteläisin kuuntelukokemus. Suuri kunnia kuuluu laulaja-kitaristi Alan Sparhawkin mukaan tuottaja Tweedylle.

Low on ollut minulle tärkeä yhtye jo noin kolmentoista vuoden ajan. Minua on aina hämmästyttänyt yhtyeen kyky rakentaa pienestä paletista (kitara, laulut, pystyrummut ja basso) niin monia uskomattoman kauniita kappaleita. Suuri syy lienee yhtyeen perustajapariskunnan Alan Sparhawkin ja Mimi Parkerin saumaton laulu. Heidän äänensä täydentävät toisiaan. Siinä missä Sparhawk laulaa kuin murtumaisillaan ja hänen äänessään on jatkuva jännite, on Parkerin ääni hento mutta vakaa. Toinen syy tuntuisi olevan se, että Alan ja Mimi ovat aitoja ihmisiä, eivät mediamyrskyn kourissa olevia staroja, vaan tavallisia ihmisiä, jotka keikkailevat aika ajoin koska nauttivat soittamisesta.

Yhtye on kierrellyt ja kaarrellut aikaisemmilla tuotoksillaan sekä popimpaa että kokeellisempaa äänimaailmaa. Näillä murroksilla Low on viime aikoina määrittänyt soundiaan uudestaan. Songs For a Dead Pilot -EP:llä Low maalaili suurin pensselivedoin pitkiä drone-kappaleita. Vuoden 2007 Drums and Guns oli tuotannoltaan kokeellinen ja koostui sirpaloiduista biiteistä, vokaaliloopeista ja karuista sanoituksista. Jopa popimpaan suuntaan kallellaan olevalla C’mon-levyllä (2011) nupit olivat paikoitellen kaakossa.

Siksi onkin yllättävää, että uutukaisellaan Low palaa tavallaan ”juurilleen”. Levy koostuu biiseistä, joita voisi kuulla riparilla leirinuotion äärellä.

Monessa kappaleessa soi rouheasti soitettu akustinen kitara. Mimi Parker laulaa viidellä kappaleella yksin, mikä laajentaa bändin palettia sortumatta kikkailuun. Vuorottelu ei ole kaikilla kappaleilla kuitenkaan mutkatonta. Esimerkiksi So Blue kuulostaa hieman orvolta ilman Alan Sparhawkin täydentävää ääntä. Vaikka instrumentaatio on sama kuin aina ennenkin (Alan Sparhawk, kitara ja laulu, Mimi Parker, perkussiot ja laulu, Steve Garrington, basso ja koskettimet), eikä päällekkäisäänityksillä ole pröystäilty, ei The Invisible Way kuulosta pätkääkään samalta kuin aikaisemmat Low’n levyt. Se kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä nauhalle.

Vaikka Low’n voimavara on harvaan orkestroidut kappaleet, näin akustista ja soundiltaan kevyttä albumia he eivät ole aiemmin levyttäneet. Clarence White ja Four Score ovat levyn tiukin pari. Ensimmäisessä Alan Sparhawk kuristaa kurkustaan hänelle tyypillisen tuskaisen korkean nuotin, ja kuulostaa vastaheränneeltä bluesvaarilta kuistillaan. Four Score on puolestaan Mimi Parkerin laulama valssi, joka on lajissaan yksi Low’n parhaista.

Nämä kaksi biisiä kiteyttävät Low’n vahvuudet yhtyeenä ja korostavat sen ydinjäsenten taitoja. Levyn ainoa biisi, jossa kitara ulvoo, on On My Own, joka tuo mieleen semiakustisen Crazy Horsen. Lieneekö kappaleen päättävä ”happy birthday” -mantra suunnattu yhtyeelle itselleen?

Kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen levyn uraansa Low juhlistaa tapansa mukaan näennäisen pienesti. Yhtyeen perustajajäsen Alan Sparhawk on itsekin kummastellut, miten päätös ryhtyä soittamaan musiikkia kumppaninsa kanssa on kantanut näinkin pitkälle. Ehkä siksi, ettei Low’lla ole koskaan ollut kiire mihinkään, ei biiseissään tai ”urallaan”. Toiveeni on, että tämä hieno yhtye jatkaa hiljaista matkaansa vielä pitkään.

90 The Invisible Way on duluthilaisyhtye Low’n uusin vakaa taidonnäyte, jolta ei puutu sielua hoivaavia harmonioita eikä riipaisevia sanoituksia. Kaiken takaa, niin kuin aina Low’n musiikissa, pilkistää toivo.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!