Los Campesinos! – Hello Sadness

Wichita

Los Campesinos vain hetkeä ennen Nuorgamilta saamansa arvosanan julistamista.

Walesissa alkunsa saanut indiepoprykelmä heittäytyi kerralla niin vakavaksi, että eihän se paljon naurata, viihdytä saati kosketa.

Maanisia kellopelimaratoneja, hengästyttävää huutolaulua ja kepeän idioottimaisia kertosäkeitä: iloa ja nuoruutta. Tätä kaikkea Los Campesinos! oli ensimmäisillä levyillään. Nyt seitsenpäinen bändi on tehnyt täyskäännöksen. Se on surullista kuultavaa.

Edellinen albumi Romance Is Boring (2010) esitteli ensimmäisen kerran yhtyeen vakavampaa puolta. Bändi kantoi uuden tyylivivahteen yllättävällä ryhdillä. Muutos kertoi kypsymisestä, aikuistumisesta. Los Campesinos! ei tuntunut enää yliopistokaveriporukan perustamalta bändiltä vaan se näytti itsestään moniulotteisemman ja kypsemmän puolen.

” I can’t believe I chose the mountains every time you chose the sea”, Gareth Campesinos huokaisi Romance Is Boring -levyn Coda-lopetuskappaleessa. Sydäntä vihlaisi.

Vaan eipä vihlo enää. Hello Sadness vetää murjottamisen niin reippaasti yli, että säälipisteet loppuvat ja niiden tilalla ropisevat epäuskon rippeet.

”It’s only hope that springs eternal
and that’s the reason why
this dripping from my broken heart
is never running dry”
(Hello Sadness)

Kaikki tuntuu liioitellun dramaattiselta. Ikään kuin seitsikko olisi istunut alas ja päättänyt tehdä teemalevyn surusta. Niin he ovat tehneetkin, mutta konsepti ei vain yksinkertaisesti toimi. Suru on liian selvää, laskelmoitua ja tönkköä. Se ei tunnu aidolta.

Mitä enemmän Hello Sadnessia kuuntelee, sitä falskimmalta se vaikuttaa. Surutuputus pursuaa yli sietorajan ja jäljelle jää halu laittaa tälle itkunäytelmälle loppu. Eniten Hello Sadnessissa harmittaa se, että levy tuntuu suorastaan kuulijan aliarvioinnilta. Lyriikat eivät anna varaa omille ajatuksille, vaan kaikki kipataan syliin kysymättä.

“The black bird is a part of me
so sad to see
so sad to be me”
(The Black Bird, The Dark Slope)

Los Campesinosin suurin vahvuus on aina ollut sen monipuolisuus ja rönsyilevyys. Seitsemän ihmistä saa aikaan upeita äänimaailmoja, runsautta ja rikkautta. Tässä suhteessa ei ole onneksi notkahdettu, sillä tälläkin albumilla ksylofonit kilkkaavat ja viulut vinkuvat tuttuun tapaan. Gareth milloin laulaa milloin puhuu reippaalla brittiaksentillaan. Mutta ei näillä osatekijöillä uppoavaa laivaa pinnalla pidetä. Vaikka soitto on tuttua, taattua Campesinos-laatua, se ei yllätä tai tuo pöytään mitään, mitä ei olisi kuultu jo debyytillä vuonna 2008.

Hello Sadnessin idioottivarma tematiikka ärsyttää niin paljon lähinnä siksi, että Romance Is Boring -edeltäjällä tunnusteltiin kaihoa ja kaipausta varsin onnistuneesti. Levyltä löytyy hienovaraisia oivalluksia ja kauniita ajatuksia menetyksestä ja surusta ilman, että ne olisivat pursunneet yli. Yhtye siis todistettavasti pystyy käsittelemään vaikeita tunteita hienovaraisesti ja oivaltavasti. Harmi, että samanlainen ymmärrys ei ole yltänyt enää uudelle levylle.

On parasta päättää tämä arvio yhteen Romance is Boring -levyn koskettavimmista säkeistä. Se olkoon muistutus siitä, että Los Campesinos! on hieno yhtye, joka tällä kertaa epäonnistui yrittäessään mahduttaa yhdelle levylle liian suurta surua. Sattuuhan sitä.

”I can see five hundred years dead set ahead of me
five hundred behind
a thousand years in perfect symmetry”
(The See Is a Good Place to Think of the Future)

20 Los Campesinos! todistaa, että surun käsitteleminen popbiiseissä on paljon vaikeampaa kuin tanssitaidottomuudesta kertovien kappaleiden rustailu. Nyt yhtye ymppää yhdelle levylle niin paljon surua, että se muuttui korniksi. Se on levyssä surullisinta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress