Liikkuvat lapset – Murhe & melankolia

Stupido

Tältä he näyttävät nykyään.

Tuula Amberlan kohtalokas gootti-post-punk-yhtye tekee uuden levyn – kahdenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen.

Viime kuukausien aikana olen aloittanut tämän arvion kirjoittamisen jo useamman kerran, mutta aina luopunut leikistä. Syy arvioinnin vaikeuteen ei suinkaan ole ollut se perinteisin, että käsissä oleva levy ei herättäisi mitään aistimuksia suuntaan tai toiseen eikä siitä keksisi mitään sanottavaa, vaan enemmänkin päinvastoin: Liikkuvien lasten uutuus on niin ristiriitainen, että minun on ollut todella vaikea muodostaa siihen stabiilia suhdetta tai luoda edes osittain pysyvää kokonaiskäsitystä levyn vahvuuksista ja heikkouksista.

Levy ajaa itsensä umpikujaan sata kertaa, mutta samalla pakenee helpon tuomion ansaa kuin rasvattu kana. Se kompuroi, kaatuilee ja tekee ärsyttäviä, jopa helppoja virheitä, mutta ilman näitä luultavasti katoaisi tyhjänpäiväisyyteen. Levyn ilmestymisen puolivuotispäivä kuitenkin häämöttää jo, joten on korkea aika tarttua pirua sarvista.

Kuluneena aikana olen peilannut suhdettani levyyn ja bändiin: toisaalta koettanut astua omien käsitysteni ulkopuolelle ja tarkastella musiikin ja kuulijan vuorovaikutusta etäännytetystä vinkkelistä, toisaalta mennä syvälle musiikkiin ja itseeni etsien kaiken ydintä, ja tässä on sekavan urakan sekava loppuraportti.

Liikkuvat lapset julkaisi 1980-luvulla kolme levyllistä riehakasta, kulmikasta ja kohtalokasta, goottihenkiseksi post-punkiksi kuvailtavaa suomenkielistä rockia. Sointi kumarsi Sielun veljien ja Tuomari Nurmion rämisevämmän puolen suuntaan, ja teksteissä piirtyi äkkiväärä ja synkkä maailma. Vaikka bändin laulaja Tuula Amberla tuli jo tuolloin tunnetummaksi soolohitistään Lulu (jota Nuorgamissakin on hehkutettu) kuin Liikkuvat lapset koskaan, on bändin kasarituotanto näin retrospektiivissä kestänyt aikaa paremmin kuin monen muun.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vuonna 2011, bändiltä ilmestyi yhtäkkiä uusi studioalbumi. Välissä ehti tulla yksi varsin kattava kokoelmalevy, joka ei kuitenkaan ounastellut uuden musiikin julkaisemista. Ehkä tästäkin syystä Murhe & melankoliaan oli vaikea suhtautua – kyseessä kun ei todellakaan ole mikään itsetarkoituksellinen nostalgiatrippi tai vanhojen vibojen löysä lämmittely, vaan aidosti uusi ja eteenpäin katsova levy pitkäikäiseltä bändiltä, jonka levytystauko nyt vain sattui venähtämään neljännesvuosisadan mittaiseksi.

Levyn sävellys- ja tekstitystyö on ollut todellinen yhteisponnistus, sillä kaikki bändin jäsenet ovat tehneet molempia (fonisti Ränni Mäkistä lukuun ottamatta, joka on säveltänyt levyn päätösbiisin Sumussa). Näin pitkäikäisen porukan kohdalla ei liene yllätys, että levyn maailma pysyy tästä huolimatta vaivatta yhtenäisenä ja tunnistettavana – ja on pohjimmiltaan samantyyppinen kuin ennenkin.

Lohduttomuus, murhe, vänkyrät henkilöhahmot (kuten lasia syövä Timo tai ”pörröinen Hermanni”) ja tarve potkia vastaan muodostavat ison osan levyn tematiikasta. Jokin on kuitenkin muuttunut – kuten levyn nimikin osittain paljastaa, tietyn raivon tilalle on uinut seesteisempi melankolisuus.

Kun vielä Kakarakostossa (1986) uhottiin että ”minä johdatan joukkoni sen muurin luo missä sinulle kostan, kulta”, on uuden levyn kertoja enemmän tarkkailijan roolissa. Keskiössä ei enää ole tekijä, vaan ympäristö. Esimerkkinä mainittakoon yhden levyn kohokohdan, Savumaan, karut rivit:

”Kilpailee ja säätää lakeja,
mutta heikot tallaa jalkoihinsa
Kylmä ja kostea maa,
vain voittajat palkitaan”

Muutos on toisaalta luonnollisen kypsymisen tulosta; iän tuomaa ymmärrystä oman roolin pienuudesta ja sivullisuudesta maailman suuren väkkäräpyörän kierteissä. Henkilökohtaisemmat huomiot keskittyvät aiempaa enemmän oman rajallisuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen kuin maaniseen nuoruuden kaikkivoipaiseen uhoon:

”Mä jäin yksin makaamaan
olo vieras ja niin levoton”
(Vieras ja levoton)

Parhaimmillaan nämä inhimillisen kykenemättömyyden tavoittavat hetket ovat aseistariisuvan teräviä ja lakonisuudessaan ihania: erityisesti silloin, kun soitto on synkeää ja riehakasta, mutta ajatukset toimitetaan kuulijalle sopivan itseironian keinoin, esimerkiksi Piru irti -biisissä:

”Mä olen ylpee siitä mitä olen tehnyt
vaik’ kaikki asiat ei oo aina ihan hyvin mennyt”

Voittopokaali tässä sarjassa menee kuitenkin biisille Patsas postissa, jonka kiihkeä jytinä on ehkä lähimpänä Lasten alkuaikojen ankaruutta. Kertosäkeen vimma kohdistuu toisaalta kertojan pettymykseen yhteiskunnan logistisiin epäkohtiin, toisaalta oman laiskuudesta kumpuavaan turhautumiseen:

”Mä oon yksin kotona,
mul on patsas postissa
Kotiinkuljetuksesta ei enää toivoakaan,
pakko mennä hakemaan”

Toinen levyn teksteille leimallinen piirre on tietty kaksipiippuisuus: vaikka niissä pääosin on kutkuttavan viekas tunnelma, välillä jotkin kömmähtävät riimit ja oudot tai latteat sanavalinnat särähtävät korvaan. Kun tämä yhdistetään Amberlan tekniseen rajallisuuteen laulajana (tulkitsijana hän on onneksi aivan toista luokkaa), tunnelma herpaantuu ajoittain ainakin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, kun kuopat tulevat odottamatta.

Efekti on suurimmaksi osaksi varmaankin tahallinen, ja pyrkii lyriikoiden korostamiseen, mutta ei aina pelaa bändin pussiin – tekstien ajoittainen irrallisuus ja tietynlainen ”häiritsevyys” antaa yhden syyn hätäiselle kuulijalle heittää levy takaisin hyllyyn. Näin kävi itsellenikin. Onko sitten nykykuuntelijan korva liian tottunut täydellisesti soljuviin vokaalikierteisiin, mene ja tiedä.

Melkeinpä parhaiten lyriikoiden sisällön ja toteutuksen ristiriita tulee esille heti avausbiisissä Aikojen alus. Koko levyn avaava säepari ”Kerran uutena vuotena mä näin kun Timo söi lasia / Se sano: ’Tää täytyy vaan pureskella huolella'” on kerrassaan mainio pelinavaus. Suupielet kääntyvät ylös, ja tekee mieli tietää mitä Timolle nykyään kuuluu, eri mukava kaveri kun varmasti on. Kertosäkeen eteerinen ”Tää on aikojen alus / uskooko kukaan /Aikojen alus / Tahdotko mukaan?” taas on niin jotenkin, no, pseudosyvällinen, pieneen ja hölmöön ”alus” ja ”alussa” -sanojen väliseen leikkiin perustuva pötkäle, että säkeistön rakentama rennon mukaansatempaava tunnelma hieman lässähtää.

Musiikillisesti bändi toimii taatun hyvin, ja erityisesti Ränni Mäkisen saksofonipierahtelut elävöittävät sovituksia kunniamaininnan arvoisesti. Huomionarvoista on myös, kuinka luomuksi levyn soundimaailma on jätetty – vaikka 1980-luvulla homman nimi oli ajanmukaisesti Siekkari-henkinen kolossaalinen kaiku ja armoton kitararäyhä, on uusi levy jätetty jopa raa’aksi ja paljaaksi. Taitaa olla sula mahdottomuus ikinä vangita hyvän bändin keikkaenergiaa täysin levylle, mutta Liikkuville lapsille täytyy nostaa hattua, että se ei ole lähtenyt hautaamaan omaa luontaista sointiaan studiossa, vaan levy luo vaikutelman bändistä, joka on mennyt huoneeseen ja soittanut itsekseen, aivan kuin ei olisi tiennyt lopputuloksen päätyvän äänitteeksi.

Välillä meno voi jonkun korvaan olla piirun verran ohutta, mutta esimerkiksi mainitun Piru irti -biisin basso- ja rumpuintron pienestä nykimisestä muotoutuva vastustamaton svengi on riittävä puolustuspuheenvuoro sille, miksi kaikkea ei aina kannata korjata hiirellä.

Soitannollisesti levyn komeimpia hetkiä ovat muun muassa Savumaa, joka kasvaa minimalistisesta kolistelusta pidätellyn rouhinnan kautta slaavilaistunnelmien kanssa flirttailevaan kertosäkeeseen, sekä rennon rempseästi rokkaava Punaposkinen.

Levyn konstailemattomuus saattaa näyttäytyä nopealla tutustumisella jonkinlaisena ”amatöörimäisyytenä”, mikä ei tämän bändin kohdalla voisi olla kauempana totuudesta – jälleen kerran vastakkain ovat modernin popmusiikin ylitarjonnan turruttamat korvat, jotka ovat tottuneet tuomitsemaan biisin huonoksi pelkän itseä välittömästi miellyttämättömän soundin tai liian pitkäksi käyvän kertosäkeen odottelun perusteella, ja vastaavasti muusikkojen rohkeus jättää näennäisyydet ja epäoleelliset, kosiskelevat täytteet lopputuoksesta ja tarjota luut luina ja lihat kilon paloissa.

Mielipiteeni levyn kohokohdista ja suvannoista, ylipäänsä levyn hyvyydestä ja sen paikasta ja tarpeellisuudesta nykyisessä popmusiikkikentässä verrattuna bändin omaan historialliseen jatkumoon, ovat vaihdelleet ympäri ämpäri ajan saatossa. Jonain päivänä olisin kehunut levyä katteetta, toisena lytännyt turhautuneisuudessani ilman kunnon perusteita. Yhtä kaikki, levy ei ole jättänyt rauhaan – olen palannut sen äärelle yhä uudestaan, välillä nauttien ja välillä yrittäen edes väkisin ymmärtää.

75 En voi edelleenkään sanoa, että Murhe & melankolia olisi alusta loppuun onnistunut, sillä se on epätasainen ja välillä kompuroiva kokonaisuus. Siitä kuitenkin paistaa tekijöiden rehellisyys itseään kohtaan ja kaikenlaisen turhan esittämisen vieroksunta. Siksi huononakin päivänä sitä on pakko arvostaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Lokakuussa Liikkuvat lapset soitti kappaleen Punaposkinen Tampereen Klubilla.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.