Leonard Cohen – Old Ideas

Sony

Leonard Cohen on niin kova jätkä, että hänen läsnäollessaan jopa Leonard Cohen ottaa hattunsa päästä.

Pidättäkää henkeänne ja kuunnelkaa, sillä tämä saattaa olla täysin ainutlaatuisen artistin testamentti. Tai sitten ei.

Jos 77-vuotias, aina harvakseltaan levyttänyt lauluntekijä julkaisee albumin ensimmäistä kertaa yli seitsemään vuoteen, niin kyllähän se saattaa olla hyvästijättö tai tilinpäätös. Sellaisena siihen tulee suhtauduttua. Ja jos tämä lauluntekijä on Leonard Cohen, hahmottuu tilanne väistämättä haudanvakavaksi. Toista hänen kaltaistaan ei nimittäin ole, eikä tule.

Leonard Cohen on oikeastaan satuolento tai ehkä mielentila. Monen tätä lukevan isovanhemmillekin hän on edustanut täsmälleen samaa hämärähköä merkityskokonaisuutta kuin heille itselleen. Sitä ei voi koskaan määritellä aivan tarkkaan, mutta maalaisserkullasikin on aavistus siitä.

Siinä on kyse jostain sellaisesta, että kirjasivistys, vanhan koulun humanismi, tyylikkäät kuteet, runouden modernismi, laadukkaat viinit, Kreikan saaret, vaivaton naisensaanti ja tosi rakkauden utuinen aina katoava unelma, krooninen depressio ja teologinen harharetkeily jotenkin löyhästi vain liittyvät yhteen.

Sen voi tietysti sanoa niinkin, että jos jonkun tosi kiinnostavan saa yksiöönsä kahden hengen jatkoille, kannattaa laittaa Cohenia soimaan.

Leonard Cohen ei ole koskaan tuntunut kuuluvan popmusiikkiin juuri millään tapaa. Genrenimikkeiden sijaan hänet määritellään kirjallisuudentutkimukseen ja uskontotieteeseen kuuluvilla sivistyssanoilla. Hän debytoi runoilijana toistakymmentä vuotta aikaisemmin kuin laulajana. Täydellinen poptähti, toisin sanoen.

Satuolennotkaan eivät silti ole täydellisiä. Cohenin edellinen mestariteos The Future ilmestyi vuonna 1992. 2000-luvun alussa hän innoittui tekemään kaksi omilla mittareillaan keskinkertaista albumia. Sen jälkeen on seurannut paljon keikkailua ja runsaina vuotaneita yleisön kyyneleitä, mutta uusi levy vasta nyt. Kaikki haluaisivat sen olevan ihan järkyttävän kova. Oikeuden ja kohtuuden mukaan sen pitäisi olla.

Se on.

Cohen ei ole lähtenyt tekemään mitään muistopatsasta itselleen. Old Ideas tekee tämän selväksi jo moniselitteisellä nimellään. Ensijärkeilyllä se on itseironiaa, joka kohdistuu artistipersoonan ja musiikillisten ilmaisukeinojen pysymiseen suhteellisen samoina. Toisella miettimällä alkaa kelata Cohenin ikävuosia: vanhan miehen ajatukset ovat vanhoja ajatuksia. Kolmannella kelauksella tajuaa, että levyn teemat – taide, rakkaus ja viha, usko, kuolema – ovat tosiaan vanhoja ideoita, paitsi esittäjänsä tuotannossa, myös lajimme ajattelun historiassa vähän useammankin vuosituhannen mitalta.

Mutta koska Cohen on älykkäänpuoleinen tyyppi, hän saa loputtomasti irti näistä klassikoista. Jo avausraita Going Home tarjoaa näkökulman, johon en muista kevyessä musiikissa ennen törmänneeni. Se on artistin skitsofreeninen vuoropuhelu muusansa kanssa ja samalla haudanvakava toive siitä, että pian vastaantulevan rajan takana ei tarvitse enää käyttää naamioita ja leikkiä “Leonard Cohenia”. Vaikka biisissä on veitsenterävää huumoria, sen virsimäinen tahti ja pohjattoman tummasävyinen vähäeleisyys kertovat, että aihe on tekijälle todempi kuin tosi.

Sama moodi leimaa Old Ideasia kauttaaltaan. Cohenin iättömäksi kähinäksi patinoitunut ääni puhelaulaa minimalistisia melodioita, jotka koukuttavat kuitenkin. Ollaan syvällä mollin absoluuttisessa ytimessä. Puhun mollista, joka on molli silloinkin, kun musiikkia tuntevan mielestä mennään duurissa.

Huumori nousee sanoista ja sanojen väleistä. Näin katsoo elettyä elämäänsä ihminen, joka on onnistunut elämään sen harvinaisen täysillä. Elämä otti ja antoi, ja kohta se otetaan pois. Siksi molli, mutta naurahtava, tyydyttynyt sellainen.

Sellainen tarkastelupiste vaatii ajoittain laittamaan käden sentimentaalisena sykkivälle sydämelle, kuten naistaustalaulajien dominoimalla ja oman sydämen sapesta vapautusta anovalla Come Healing -raidalla. On kai silti väistämätöntä, että nuoremman kuulijan mieltä innoittavat enemmän ne kappaleet, joilla Cohenin mieli askartelee hieman maailmallisempien asioiden parissa. Hämmästyttävää kyllä, ne suorastaan dominoivat albumia.

Todellisia magnum opuksia ja kaikkien aikojen Cohen-klassikoita on ainakin kolme. Levyn ainoa pitkä biisi Amen on anteeksipyyntö vuosikymmenten varrella tapahtuneesta synnissä rypemisestä. Tietysti se on osoitettu ennen kaikkea jollekulle korkeammalle, mutta tekstin muoto on nerokkaalla tavalla lukemattomien miesten naisille kirjoittamien ruikutuslaulujen kaltainen:

”Tell me again when I’m clean and I’m sober
Tell me again when I’ve seen through the horror
Tell me again tell me over and over
Tell me that you’ll love me then”

Sekä sävellyksenä että sanoituksena levyn kirkkaista kirkkain kruunu on kohtalokas Darkness, jonka symboliikka on tosi tosi kaukana tavallisen kuolevaisen sanoittajan ulottumattomissa. Kertoja puhuttelee jotakuta, jonka maljasta juomalla hän sai vuosikymmeniä sitten tartunnan – pimeyden tartunnan. Mikä se pimeys on? Masennus? Luovuuden kutsumus? Taiteilijaelämän epävakaana ja liian lyhyen aikaa palava liekki? Kuka on biisin sinä? Jumala? Kohtalo? Kieli, runous? Joku 1950-luvun Montrealissa kampuksen nurmella tavattu nuoruudenheila?

Hypnoottiset kitaranlyönnit ja leikkisät urut luovat nerokkaaseen esitykseen kahtalaista tunnelmaa, joka tekee sen analysoinnista entistä hankalampaa ja palkitsevampaa.

Se kolmas täyden kympin suoritus on levyn päättävä Different Sides, joka tuntuu edellä mainittuihin verrattuna yksiselitteiseltä. Se on aika vihainen, katkera ja toteava laulu parisuhteen päättymisestä väärällä hetkellä sanottuihin vääriin sanoihin. Taustalaulajanaiset käyvät tässä upeasti sovitettua dialogia Cohenin kanssa. Biisi on levyn tarttuvin, vaikka ei sekään näinä rappion aikoina tule radiossa soimaan.

Taas on kiusaus spekuloida. Onko Old Ideasin suorimman parisuhdebiisin asemoiminen sen viimeiseksi raidaksi jokin loppulausunto? Haluaako Cohen, tuo suurimmista suurin paljonpuhuvien katseiden, vielä yksien kaadettujen viinilasillisten, mitä ilmeisimpien “voithan sä aina tännekin jäädä yöksi” -kommenttien runoilija sanoa uransa päätteeksi, että Jumalasta ja kirjoista riippumatta olennaisinta oli silti tämä miehen ja naisen välillä tapahtuva?

En minä tiedä. Mutta Old Ideas on niin hyvä levy, että toivottavasti lausuntoja kaikista mainituista aiheista saadaan lisääkin. Syntikka- ja taustalaulujuustoa on oleellisesti vähemmän kuin parilla edellisellä. Kitarat, urut, jouset ja puhaltimet soivat täydellisen, melankolisen kauniisti. Kuulija kääritään mustaan untuvatäkkiin, jonka sisältä ei tee mieli pois. Sanat tarkoittavat enemmän kuin niiden kirjaimet yhteen laskettuina. Vähien musiikillisten tehokeinojen summa on ääretön. Vuoden 2012 jatkoille on saatu oleellista soitettavaa.

89 Tiedä siitä testamentista, mutta tällä tavalla sekä älyä että tunnetta kutkuttavaa musiikkia ei ole koskaan liikaa, itse asiassa sitä on aina liian vähän. Leonard Cohen on aarre ja hänet pitäisi nimetä Unescon maailmanperintökohteiden listalle.

http://youtu.be/d8CL1OI5clA

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress