Laura Närhi – Tuhlari

Warner

Laura väläyttelee, mutta epätasaisesti.

Kemopetrol-laulaja ajautuu lähelle tien keskiviivaa.

Laura Närhen ensimmäinen sooloalbumi Suuri sydän oli positiivinen yllätys – tummanviileä, tyylikäs elektropoplevy eroamisesta ja pettämisestä ja kuolleista tunteista. Esimerkiksi Tämä on totta -kappaleella Närhi todella kuulosti siltä, että oli tehnyt läheistä tuttavuutta pettäjän roolin kanssa.

Närhen uusi levy Tuhlari on puolestaan se levy, jonka ainakin minä pelkäsin debyytin olevan – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy. Silloinkin kun se tavoittelee samanlaista viiltävän haikeaa aikuista popdraamaa kuin Suuri sydän, se kuulostaa vain paria piirua syvällisemmältä kuin Antti Tuisku.

Edellislevy kuulosti eronneen, petetyn, pettäjän tekemältä – vaikkei sitä varmaankaan ollut – kun taas Tuhlari kuulostaa onnellisesti naimisissa olevan yritykseltä laulaa asioista, joita ei ymmärrä. (Huom. pöytälaatikkobiografistit: On yhdentekevää, mikä totuus asiasta on. Avainsana tässä on kuulostaa.)

Nimikappaleen jollottava futisanthem-kertosäe on aivan käsittämätön – ja suorastaan vähän luotaantyöntävä. Yllättävän hyväksi laulajaksi kypsyneen Erinin kanssa laulettu Siskoni puolestaan on ihan nätti kappale, mutta vähän liiankin imelä osoittelevalla tavalla. Ja sitten on Varjo – maailman epäuskottavin stalker-biisi, jossa kertoja-Närhi ”seuraa sua kuin varjo vaeltajaa” reipashenkisen euroviisurockin säestyksellä.

1945-kappaleella Närhi kuitenkin muistuttaa meitä kyvystään tulkita surunsinisiä sävyjä kuulaan selkeästi kertojan roolissa. Kappaleella eräs maamme popkaunottarista omaksuu vanhan naisen roolin, jossa hän muistelee menneitä ja puhuu nukkuvalle (ja ilmeisesti kuolevalle) aviomiehelleen. 1945 tuntuu todelta ja saa hyyn viistämään selkärankaa; se on levyn koskettavin kappale. Voimme vain toivoa, että levyllä olisi päästy useamminkin kappaleen sfääreihin.

Ex-Tehosekoitin-jehu Matti Mikkola on taas vastuussa ammattitaitoisista sävellyksistä, mutta aina kun sana ”ammattitaitoinen” mainitaan poplevyn arviossa, voi arvata levyn iskeneen muualle kuin sydämeen. Tässä yhteydessä sopimukseni myös velvoittaa minut mainitsemaan albumin Tehosekoitin-coverin Hetken tie on kevyt, jota voi parhaiten kuvailla sanoilla ”jokseenkin tarpeeton”.

Mutta toisaalta: pidin ensimmäisestä albumista niin paljon, että olen varmasti liian ankara Tuhlaria kohtaan, joka ei missään nimessä ole huono poplevy. Se ei vain onnistu nousemaan tarpeeksi turvamerkityn maakuntaradiopopin yläpuolelle. Se tuntuu etäisen falskilta eikä onnistu koskettamaan kuin hetkittäin.

Albumiformaatin ystävät kuitenkin ilahtuvat tiedosta, että levy paranee loppua kohden. Riittää on yhdistelmä vanhahtavaa popsoulia ja Hugh Grant -elokuvan Sävel & sanat pääkappaletta (!), mikä on tietysti vain hyvä asia. Joka päivä uudelleen tavoittaa edellislevyltä tuttua nykynaisen sielunelämän ruumiinavauksen dramatiikkaa, mutta yhdistää siihen vielä kevyen breakbiitin ja tyylikkäästi liitävät jouset.

On toki hyvä lopettaa huipulla, mutta voi myös ihmetellä, miksi levyn neljä parasta kappaletta on sijoitettu viimeiseksi – kohtaan johon 80 prosenttia nykykuuntelijoista (lähde: Nuorgamin virallinen eittämättömien bullshit-faktojen osasto) ei koskaan pääse, jos ei satu tykkäämään albumin alusta.

Ilmeisesti Närhi tuotantotiimeineen on kanssani eri mieltä. Voihan olla että sinäkin olet. Paljon parjatussa ”nykymaailmassa” on ainakin se kiva puoli, että voit tarkistaa asian oheisen Spotify-linkin kautta.

72 Tuhlari on levy, jollainen Laura Närhen esikoinen ei onneksi ollut – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy.