Ladytron – Gravity the Seducer

Nettwerk

Englantilais-bulgarialais-skotlantilais-kiinalais-kuopiolais-uranuslais-trinidad-ja-tobagolainen Ladytron.

Kuten vain paatuneet retrofuturistit voivat, Ladytron on tehnyt väliinputoamisesta suoranaisen kutsumuksen.

Trendijengi ja hipsterit ovat pitäneet englantilais-bulgarialais-skotlantilais-kiinalaista Ladytronia menneen talven lumina jo noin vuodesta 2003 saakka, sattuihan yhtye aivan sattumalta julkaisemaan ensimmäiset levynsä samoihin aikoihin lyhytaikaisen electroclash-buumin kanssa.

Ja vaikka yhtyeen kappaleita on jo vuosikaudet kuultu mainoksissa, elokuvissa ja tyylikkäiden musiikkivideoiden taustalla, sillä ei ole ollut ihka aitoa listahittiä oikein missään päin maailmaa. Lavakarismaa nelikolla puolestaan on sänkyesittelijöiden verran, mistä huolimatta he tuntuvat keikkailevan Suomessakin nykyisin noin vuoden välein.

Kaikesta huolimatta tämä avaruusajan ABBA on pysynyt koossa ja pinnan tuntumassa jo kahdentoista vuoden ja viiden albumin verran. Uusi Gravity the Seducer näyttää meille miksi. Se esittelee meille yhtyeen, joka keksii itsensä uudestaan jokaisella levyllään, mutta onnistuu kuulostamaan aina samalta.

Samankaltaisuuden selittävät elektroninen yleissoundi, musiikillisen maestron Daniel Huntin mieltymys tietynlaisiin melodiakulkuihin sekä laulaja Helen Marnien ääni, joka onnistuu aina kuulostamaan yhtä aikaa suloiselta ja ilmeettömältä. Niinpä elektroniikkavelhojen Daniel Huntin ja Reuben Wun yritykset sisustaa bändin maailma uusiksi jokaista uutta levyä varten jäävätkin vain kalusteiden siirtelemiseksi huoneen kulmasta toiseen.

Gravity the Seducer paljastaa tavoitteensa jo kansivihkosessaan. Kitschahtavan kimaltavissa kuvissa scifikuvasto yhdistyy auringonpaahteisiin erämaamaisemiin – tämä on musiikkia avaruudesssa kuvattuun David Lean -elokuvaan, Uranuksen Lawrenceen. Poissa ovat 604:n (2001) analogisoundit. Light & Magicin (2002) halogeeniminimalismi, Witching Hourin (2005) särökokeilut ja Velociferon (2008) industriaalivaikutteet, tilalla on Vangelis-henkistä pseudoeksoottista syntikkautua, jossa koneet usein jäljittelevät urkuja, huiluja, jousia ja sembaloa (joita voi toki olla oikeastikin seassa, samapa tuo).

Tähän kontekstiin eivät sovi tavaramerkiksi muodostuneet Mira Aroyon bulgariaksi haukkumat kappaleet, joten hänkin joutuu ensimmäistä kertaa kokeilemaan sekä laulamista että englannin kieltä kappaleessa Moon Palace.

Kaksi ensimmäistä kappaletta White Elephant ja Mirage ovat klassista Ladytron-poppia, mutta sillä tavalla softattuja ja kaukokaipuufiltterin läpi suodatettuja, että vain pienellä säädöllä voisi kuvitella niiden soivan länsimaalaisten suosimassa yökerhossa 1950-luvun Kairossa. ”Valkoinen elefanttihan” tarkoittaa käsitteenä kallisarvoista omistusta, jonka ylläpitäminen maksaa paljon, mutta josta ei pääse eroon – yleisin esimerkki lienee rapistuva mutta perinteikäs sukukartano. Yhtä lailla kappaleen nimen voi kuvitella viittaavan Ladytronin musiikilliseen konseptiin, joka yhtä aikaa antaa yhtyeelle ainutlaatuisen identiteetin mutta samalla vieraannuttaa muut paitsi uskollisimmat fanit.

Alun singlesuoran täydentää jo aiemmin kokoelmalla kuultu Ace Of Hz, mutta sen jälkeen Gravity the Seducer muuttuu abstraktimmaksi ja tunnelmallisemmaksi. Ritual ja Transparent Days ovat näpsäköitä instrumentaaleja, ja vain minimaalisen puhelaulun koristama Altitude Blues voisi yhtä hyvin olla. Ambulancesia eräs nettikriitikko ehti jo kuvaamaan Enyan ja Salemin ristisiitokseksi, kun taas Moon Palace ja Melting Ice sijoittavat kuulijan ballardmaiseen surrealistiseen tulevaisuuteen, surffaamaan kaukaisten planeettojen dalimaisilla hiekkadyyneillä.

Albumi huipentuu sinfoniseen Ninety Degreesiin, jonka lopun crescendossa universumin kaikki tähdet kääntyvät päälle ja transgalaktinen orkesteri purskahtaa pyrstötähdiksi. Sillä lailla.

Ladytron ei varmasti tule koskaan pistämään Witching Houria paremmaksi tai kirjoittamaan kahta yhtä hyvää yksittäistä kappaletta kuin sen kohokohdat Destroy Everything You Touch ja International Dateline. Siitä huolimatta Gravity the Seducer lienee yhtyeen uran tähän mennessä yhtenäisin, parhaiten sommiteltu ja viettelevin kokonaisuus, jonka kuuntelu on kuin selaisi viereisestä maailmankaikkeudesta pöydälle putkahtanutta lomamatkaesitettä. Buukkaa sukkulasi jo tänään.

83Femmerobotti valahtaa eteeriseksi ja toismaailmalliseksi kiehtovalla albumille, joka ei tällä kertaa ole lähirantakohteen sinkkuklubi vaan sitoutumista vaativa odysseia toiselle linnunradalle.