Lady Gaga –  Born This Way

Interscope

All we hear is Lady Gaga!

Elipä kaukaisessa valtakunnassa monta monituista vuotta sitten keisarinna, joka rakasti vaatteilla koreilua niin paljon, että mielellään lainaili huikentelevaisia hepeniä naapurivaltiota jo vuosikymmeniä hallinneelta kummitädiltään. Lainapuvuissa keisarinna kulki köyhän kansansa keskuudessa kuitenkin niin koppavana, että eräänä iltana sydämistynyt kummitäti päätti antaa opetuksen isottelevalle suojatilleen ja lähetti lakeijansa hakemaan suuren paraatin aattoiltana kaikki lainavaatteensa takaisin.

Poloinen keisarinna heräsi juhla-aamuun alastomana vuoteessaan, kaikki kaapit tyhjinä, kun kaduilla kansa jo hurrasi vaatien valtiatartaan näytteille. Hädissään keisarinna säntäsi keittiöön, poimi suurelta leikkauspöydältä paistamattomia pekoniviipaleita sulojensa suojaksi ja asteli syvästi häpeillen ulkona odottaviin avovaunuihin.

Kuin katkaisimesta väännettynä kansa vaikeni ja tuijotti järkyttyneenä keisarinnaansa. Tuoko oli heidän rakastamansa hallitsijatar, häpeästä punasteleva pikkutyttö, joka oli hädissään pukeutunut aamupalaansa? Väen keskuudessa nousi uhkaava supatus, kädet puristuivat nyrkkeihin ja kulmat kurtistuivat rypyille. Mutta silloin äänensä korotti eräs pikkutyttö:

”Miten rohkea muodinvastainen lausunto”, tyttö huudahti.

”Eipäs ole vaan julkean feministinen kommentti siitä kuinka popteollisuudessa nuoria naisia kohdellaan kuin lihaa, kulutustarvikkeina”, väitti vastaan vieressä seisova hentopartainen poika.

”Kuinka traaginen muistutus siitä, että kaikki olemme vain mätänevää ja vanhenevaa massaa”, parahti kolmas katsoja, joka oli samaisena aamuna löytänyt kulmakarvojensa joukosta ensimmäisen pigmentittömän valkoisen haituvan.

”Nerokas tapa osoittaa kuinka tekopyhästi suhtaudumme lihaan”, huudahti hamppupaitainen vegaani ja rouskutti sellerinvartta. ”Kulutamme lihaa, mutta emme halua nähdä sitä silmissämme. Olemme turvassa vain, kun se on käärittynä muoviin pakastealtaissa.”

Kansa alkoi seurata kommentoijien väittelyä ja ihastelun äänet virisivät heidän keskuudessaan. Pian ilma oli sakeana serpentiinistä ja orvokinlehdistä.
Keisarinna itse oli kovin viluissaan silavanviipaidensa alla. Ne tuntuivat kovin kylmältä ja rasvaisilta ihoa vasten. Lisäksi hän pelkäsi, että iso ristiselkään läiskäisty suikale oli irtoamaisillaan.

Mitään hän ei toivonut niin paljon kuin että hänen kummitätinsä palaisi leppyneenä mukanaan ja toisi takaisin ne kaikki ihanat, hyväntuoksuiset ja täydellisesti istuvat puvut.

* * * * * * * *

On vaikea tietää, mitä Lady Gaga oikeasti ajattelee Madonnasta vuonna 2011. Olen varma, että suuren osan elämästään hän on rakastanut Louise Cicconea ja tämän musiikkia. Mutta epäilen myös, että mitä pidemmälle Born This Wayn markkinointikampanja on edennyt, rakkaus on alkanut etikoitua katkeruudeksi, ihailu kateudeksi.

Sillä kun Born This Wayta soittaa, ei voi välttyä huomaamasta kaiuttimien vieressä seisovaa mammuttia. Niin kekseliäs, koukkuisa ja ideoita pulppuava popalbumi kuin Born This Way onkin, se on silti monumentti sille, että kaikki mitä Lady Gaga haluaa sanoa, sen hän on oppinut Madonnalta.

Vapaamielinen elämänfilosofia, kepeä flirttailu jumalanpilkan kanssa, tunnustukselliset nuoruusrapsodiat, tuhmat erotiikkabiisit, kevytkenkäinen sukkanauhafeminismi – kaikki viimeisimpien tanssibiittien tahdissa esitettynä, kampaus ja vaatekaappi luotuna uusiksi jokaista kappaletta varten.

Ero on vain volyymissa: Madonnalla on ollut 25 vuotta aikaa rakentaa julkinen persoonallisuutensa, kun taas Lady Gaga haluaa päästä samaan pulskassa tunnissa. Siksi Born This Way on räikeä, korskea ja häikäilemätön levy.

Niinpä ehkä oleellisinta ei olekaan se, että Born This Way on Madonna-pastissi, vaan kysymys, onko se hyvä Madonna-pastissi. Olihan itse Madonnan edellinen levy kammottava Hard Candy.

Kuulijan kannalta vastaus onneksi kuuluu: on.

Hämmentävää kyllä poplevylle, Born This Wayn ilmestymistä on pohjustettu julkaisemalla kolme albumin ehdottomaan huonoimmistoon kuuluvaa kappaletta. Ensiksi julkaistiin kaikille jo tuttu nimiraita, joka saapui naamiaisiin pukeutuneena Express Yourselfiksi. (Ja jonka ”ole itsesi” -ohjelmanjulistus herättää kysymyksen: entä jos on syntynyt pikkusieluiseksi byrokraatiksi, itsekkääksi ilonpilaajaksi tai tunteettomaksi sadistiksi – saako silloinkin ”olla mitä on”? Eikö juuri silloin tarvita kasvatusta pelastamaan meidät itseltämme?)

Kakkosingle Judas puolestaan on polaroidi Bad Romancesta vuotamassa kuiviin Scooterin keikkarekan kanssa tapahtuneen tasoristeyskolarin kanssa. Edge of Glory puolestaan oli edellsessä elämässään Cherin laulama lopputekstitunnari johonkin jenkkileffaan, jossa nörttipoika rakastuu huutosakkityttöön ja jonka loppukohtauksessa koko koulu nousee juhlasalissa seisaalleen hitaasti taputtamaan.

Kaikki kolme kappaletta yrittävät aivan liikaa, mikä on kuolemansynti popkappaleelle. Kun ne on saanut kuunnelluksi alta pois, loppulevyllä Lady Gagan kunnianhimon taso laskee psykoottisesta kuolemanvakavaksi, ja samalla kappaleiden taso paranee.

Government Hooker ei poliittisesta nimestään huolimatta kerro mistään muuta kuin siitä miten fantastista on olla huora, mutta on siitä huolimatta tenhoava tummasävyinen popkappale. Americano on hassutteleva sekoitus flamencokitaroita, musikaalilaulantaa ja latinoteknoa, kun taas Bad Kids ja Black Jesus † Amen Fashion käyvät ryöstöretkellä 1980-luvulla.

Neljäntoista kappaleen albumi on kuitenkin kertakuulemalla liian raskas ateria sulatettavaksi, seitsemäntoista biisin erikoispainoksesta puhumattakaan. Etenkin kun kaikki ainesosat ovat kaloripitoisia ja vaikeasti sulavia: euroteknobiitit, trancevaikutteet, hevikitarat, pöhöballadit, saksofonisoolot ja hi-nrg-säksätykset taistelevat elintilasta albumilla, joka on kuin huonon maun massakulkue.

Born This Waylla ei ole mitään hienovaraista, alleviivaamatonta – eikä itse asiassa mitään mustaakaan. Lady Gagan maailmassa r’n’b on kuollut, eikä hiphop ole vielä kavunnut pois ghetosta. Kokonaisuus on sävyltään kummallisen saksalainen, mitä vain korostaa Scheisseksi nimetty kappale.

Born This Wayn paras hetki on kuitenkin sen kaikista kepein. Hair on nimensä mukaisesti tarttuva ylistyslaulu hiuksille, niiden muokattavuudelle ja muuntautumiskyvylle, sille mitä niiden kautta voi kertoa itsestään. ”This is my prayer / That I die living just as free as my hair”, Lady Gaga julistaa niin vapautuneesti ja irtonaisesti, että kuulija saa oivalluksen: mitään näin höpsöä ei Madonna koskaan tulisi laulaneeksi. Ja kun kappaleen c-osassa Gagan ääni pehmenee säkeeseen ”and I want lots of friends that invite me to their parties”, hän kuulostaa niin vilpittömältä ja haavoittuvaiselta, että jopa mammutti kaiuttimien vieressä värähtää vaikuttuneena.

76 Born This Way ei ole mainoskampanjansa lupaama satumainen poplevy mutta silti yltäkylläinen leikekirja 2000-luvun kertakäyttöpoptaiteen maneereista, motiiveista ja epifanioista. Kunhan ei vain mainitse Madonnan nimeä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!