Kurt Vile – Smoke Ring For My Halo

Matador

Kurt Vilen neljäs albumi vie makuuhuonelauluntekijän uraa kohti sen alkupuolen maisemia, mutta samalla myös kohti suurempia areenoita.

Jokunen vuosi sitten philadelphialainen Kurt Vile keräsi nopeasti huomiota raikkaalla lofi-folkpopillaan. Muutaman virallisemman julkaisun jälkeen Matador onnistui lopulta nappaamaan talliinsa tuotteliaan vaihtoehtomusiikin lapsineron, joka on äänittänyt kotonaan lukuisia cd-r-levyjä jo varhaisesta teini-ikäisestä.

Ensimmäinen uudelle levy-yhtiölle tehty albumi Childish Prodigy (2009) oli aikaisempia sähköisempi ja toi Vilen taustabändiä Violatorsia enemmän esille. Siihen verrattuna Smoke Ring for My Halo on hienoinen paluu Vilen varhaisen, akustisen soundin maailmaan.

Vilen uralla on siis ehtinyt tapahtua jo monenlaista, mutta on mukava huomata, että perusasiat eivät ole juuri muuttuneet – lukuun ottamatta ehkä sitä, että kokeellisemmat luuppirönsyilyt on harmillisestiriisuttu pois. Smoke Ring for My Halon kappalemateriaali on vahvaa ja monipuolista. Albumin kaiutettu soundimaailma kuulostaa sopivan hiomattomalta, vaikka Matadorin myötä kotistudion edestä onkin pudonnut ensimmäinen sana pois.

Mukana on jälleen klassisen Big Star -powerpopin ja amerikkalaisen 1990-luvun särökitaraindien välimaastoon sijoittuvia menokappale: Jesus Feveriä, aivan kuin ensialbumin hittiä Freewaytä, voisi kuunnella loputtomasti ajellessaan ruostuneella jenkkiraudalla tyhjiä leveitä katuja periamerikkalaisessa lähiössä.

”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”

Avausbiisi Baby’s Arms ja yksi levyn avainkappaleista, Peeping Tomboy edustavat akustisia herkistelyjä, joissa voi kuulla John Faheyn tai puolitoista vuotta sitten edesmenneen philadelphialaiskollegan, Jack Rosen vastustamattomasti groovaavan näppäilytyylin vaikutuksen. Samalla toki Vilen laiska slacker-fraseeraus herättää henkiin sellaisia perinteisiä indienimiä kuin Pavement ja Sebadoh – tai jopa kaimansa Seattlesta.

Keskitempoiset bändibiisit, joita Violators vie jamiosilla psykedelian puolelle, puolestaan vertautuvat Everybody Knows This Is Nowhere -aikaisen Neil Youngin taiteellisesti kunnianhimoiselle folkrockille – tästä esimerkkinä vaikkapa nimibiisi tai loistava Society Is My Friend.

Sanoituksissaan Vile ilmaisee itseään tarvittaessa herkän intiimisti, mutta pystyy nokkelalla sanailullaan (”I came across some girl, she was a tomboy – and I was a peeping tom for that scene”) ja mustalla huumorillaan välttämään liiallisen vakavuuden tuoman raskauden, mistä esimerkkinä käy Society Is My Friendin johtolause ”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”. Onneksi Vile myös ymmärtää, että huumori on hyvä renki mutta huono isäntä.

Vaikka kaikki kappaleet eivät muodostu merkittäväksi yksittäisinä tekeleinä, ne sopivat hienosti albumikokonaisuuteen. Smoke Ring For My Halo on siis kaiken kaikkiaan tasapainoisuudessaan erittäin suositeltava albumi, jossa hienointa on ehkä se, että sen miellyttävyyttä on vaikea analysoida saati pukea sanoiksi. Ehkäpä kyse on Vilen vilpittömyydestä, lahjakkuudesta ja tyylitajusta sekä hengittävästä lofi-soundimaailmasta, joka on antiteesi täyteen kompressoidulle nykyelektrolle.

90 Smoke Ring For My Haloon kannattaa ehdottomasti tutustua, etenkin jos pitää amerikkalaisesta folkista ja kitaravetoisesta indiepopista. Ei tarvitse olla kummoinenkaan meedio ennustaakseen Vilelle pitkää ja nousujohteista uraa musiikin parissa.
http://www.youtube.com/watch?v=CFDjm4TzxSo

Kurt Vile – Society Is My Friend