Kotiteollisuus – Maailmanloppu

Johanna

Otetaankos espressot?

Otetaankos espressot?

Kymmenen vuotta sitten Hygge Hyvärisellä meni lujaa – hänellä oli tallissaan Suomen kovin bändi ja tuliterä Saab. Raskas rock, alastomuus ja skandaalit olivat arkipäivää. Alkoholi ja erikoiskahvit virtasivat. Vanha managerismies herkistyi muistelemaan.

KotiteollisuusKansiElettiin 2000-luvun alkua ja olin eksynyt jonkinlaisille älyteknologian vienninedistämispäiville. Paikalle oli buukattu myös muutamia syntikoitaan pimputtavia päivänpolttavia elektroartisteja, joten pitihän minunkin tulla haistelemaan uusia tuulia. Kaikilla oli niin sanotusti mikrosiru perseessä. Olin paennut mokomaa humpuukia Messukeskuksen ”bäkkärille”, missä istuin vetämässä espressokoneesta tulevia tosi jänniä kahveja ja ahmin Fasupaloja, sillä en halunnut jättää mitään lojumaan soundilaisille. Samalla näppäilin upouutta Palm Treo 90 -älypuhelintani. The High Life!

Iltapäivällä kajahti sitten Turusta uutinen: suomirock oli kuollut. Murhattu. Ampuja oli piilotellut Åbo Akademin kirjatornissa. Ykkösepäilty oli muuan Jori Sjöroos, King Kong of the Dance Floor -nimisen renkutuksen kirjoittaja, mutta muitakin konemusiikkinimiä oli noussut esiin.

Suomirockin loppu? Tässä oli tyhjiö täytettäväksi. Ja kiireesti! Kansalliseen hätätilaan pystyisi vastaamaan vain raavaalla äijäenergialla. Päätin että nyt buukataan ensimmäinen vastaantuleva bändi, josta koulitaan tämän nahistuneen kansakunnan uusi selkäranka. Olin kuitenkin jo hyvän aikaa pyörinyt kalasääskenä alueella ilmaisen viinan ja kahvin perässä. Tiesin, että oikeiden rockbändien löytäminen oli haaste. Juuri vaihtuneen vuosituhannen takia kaikki muusikot vain käyttivät huumeita ja soittivat technoa.

Pysähdyin jonkin ekosähköfirman kojulle tunnustelemaan kollegoiden viboja. Firma oli lanseeraamassa jallukolaa loputtomaksi liike-energiaksi muuttavaa keksintöä: humalainen musiikkikriitikko oli istutettu levysoittimen ääreen. Lautasella pyöri sinkku, johon oli prässätty kaksi a-puolta. Kriitikko imi pillillään jallukolaa ja yritti kääntää levyn aliarvostettua b-puolta esiin. Maistelin itsekin jallua muutaman pikkumukillisen, kunnes tankkaukseni keskeytti viereiselle lavalle kivunnut joukko kiinnostavia karvapäitä.

Talouskeittiö soitti Kraftwerkin biisejä kolmellakymmennellä Linksysin dial up -modeemilla, jotka oli kytketty sarjaan. ”Meidän jokaisesta esityksestähän jää myös jälki niihin servereihin, joihin me otetaan keikan aikana yhteys… Me ollaan tällainen kumuloituva informaatioprojekti”, selitti yhtyeen johtohahmo Hytönen, mihin minä vastasin että: ”Ettekä perkele ole, nyt soitatte rokkia!” ja lykkäsin pojille oikeat soittimet käteen. Olin säätänyt ne lainaan Tiktakin roudarilta jallua vastaan ja luvannut palauttaa hetimiten. Ei palautettu. Niille soittimille oli nyt parempaa käyttöä.

Talouskeittiössä oli mielestäni alusta saakka aistittavissa raakaa alkuvoimaa, mikä johtui siitä, että ne olivat niin paskoja. Liian tuotettua soundia ja turhaa kiillottamista pyrin bändin kanssa työskennellessä alusta saakka välttämään. Kun esimerkiksi emme saaneet sopivaa studiota buukattua, käytimme erään yläasteen musiikkiluokkaa, jonne ujutin pojat väittäen, että ne olivat erityisopetuksessa. Sessioiden aikana syntyi yhtyeen ensimmäinen (ja paras) demo – samalla tyypit oppivat kertotaulut neljään saakka sekä lukemaan.

En toki ollut ensimmäistä kertaa maitojunan puikoissa, kun Suomeen luotiin kaikki kansankerrokset läpäisevää superbändiä. Ultra Bra oli niihin aikoihin pinnalla ja lafkat halusivat lisää samanlaista kamaa. You know, musiikkiluokka meets polttaribändi. Olin ottanut Edel Recordsiin yhteyttä ja tarjonnut niille löytöäni nimeltä Jean S, josta ”tulisi isompi kuin Ultra Bra.” Ja tulihan niistä!

Talouskeittiön myymisessä tärkeintä oli tiukka tuotekehittely. Imago oli alusta alkaen huolella rakennettu. Eli kännipäissään istuttiin ouija-laudan ääreen ja pelattiin sököä Oblique Strategies -korteilla. Palaset meidän referenssikartassa loksahti yhteen kuin itsestään: päätettiin että konsepti on ”Allu Tuppurainen soittamassa Soundgardenia”. Sen jälkeen alkoi vimmainen oheistuotteiden lanseeraaminen. Talouskeittiö-paidat, -kahvimukit, -pipot ja -ketjulompakot olivat kova juttu. Itse otin jopa liekehtivät Talouskeittiö-teippaukset uuteen Saabiini. Keikoille oli aina kiire ja motarilla ohitellessa se antoi sellaisen vaikutelman, että tässä ei kuulkaas myydä mitään Tupperwarea!

Kaiken kaikkiaan se tuotelinjasto oli yksinkertainen ja toimiva: merchin tyypit lähetteli plansseja katsottavaksi, eikä mulla koskaan ollut niihin mitään valittamista. Korkeintaan lähetin aina vastauksen, että ”lisää liekkikuviota tuohon ja tuohon… ja tuohon”. Jossain vaiheessa Hytöstä alkoi kai ahdistaa se oma vahva brändi. Keikoilla se saattoi saada raivarit, kun jengi eturivissä yritti tunkea Talouskeittiö-espressokoneitaan lavalle signeerattaviksi. Yleisö tuijotti, kun Hytönen repi päältään bändin logolla varustetun t-paitansa ja reisitaskuhousunsa, jopa Patagonia Clothingin kanssa suunnitellut ekoystävälliset, liekkikuvioidut Talouskeittiö-retkeilykalsarinsa!

Se oli sen tapa kritisoida sitä niiden tuotteistamista, mutta siitä alastomuudestahan tuli tavaramerkki sitten itsessään. Bränditön brändi, keisarin uudet vaatteet ja niin edelleen. Ihan nerokasta! Meinasin Hytöselle sanoa joskus, että kukaan ei ole tuotteistanut alastomuutta yhtä hyvin kuin se, mutta mietin sitten pidemmälle ja jätin sanomatta.

Bändin päätyönä pidän yhä Salpalinja-pitkäsoittoa. Se levy oli kuitenkin vähällä jäädä toteutumatta. Olimme juoneet kaikki ekojen demojen tuotot Helsingin hienoimmissa kahviloissa, eikä levy-yhtiöltä saanut enää skottia. Hytönen maalaili meille suunnitelmiaan hienosta konseptialbumista. Se perustuisi Timo K. Mukan jälkeenjääneisiin papereihin, jotka Hytönen oli löytänyt kesämökkinsä huussista. Hytönen oli myös tutkinut Bodomjärven murhia Wikipediasta. Siitä tulisi osa levyn teemaa: kaikki biisit nivoutuisivat netissä tapahtuvaan Bodom-tutkimukseen. Näin hieno teos ei saisi jäädä toteutumatta. Lopulta lainasin Hytösen Diners Club -korttia ja kustansin sillä itse koko levyn.

Salpalinjan kantta kuvattiin 40 asteen pakkasessa. Hytönen sai keuhkokuumeen ja virtsatietulehduksen, kun se keikkui ristille naulittuna keskellä peltoa ilman rihmankiertämää. Ei sen pitänyt alun perin olla alasti mutta siltä oli taas vaatteet hävinneet jonnekin. Se oli ristillä neljä tuntia – pidettiin se lämpimänä juottamalla ristrettoa ja jallua. Kun sitten näin valmiin kansikuvan, tajusin kaiken säätämisen olleen sen arvoista: alaston mies luonnon armoilla, Ihmisen Poika, pikkulapsen lailla haavoittuvainen. Taidetta se oli. Lähetin kuvat lafkalle eteenpäin ja sanoin, että lisätkää liekkifontti ja se on siinä.

Mutta pojista oli tulossa diivoja. Keikkailu ei kiinnostanut, biisintekoon joutui patistamaan, treenaamiseen jopa kiristämään. Niillä oli aina ollut eklektinen maku, joten sanoin vuokranneeni Mementon ja jättipussin Taffelin sipsejä. Sovittiin, että bändi treenaa aina puoli tuntia kerrallaan ja sitten katsotaan Mementoa vartti. Kun leffasta oli enää loppukohtaus näkemättä niin jätkät ei enää olisi suostuneet soittamaan. Otin dvd:n ulos soittimesta ja sanoin, että nakkaan ikkunasta helvettiin sen dvd:n. Totesivat, etten uskalla tehdä sitä, kun se on Filmtownin dvd, ja oikeassahan ne olivat. Laitoin sitten levyn takaisin soittimeen ja katsottiin se elokuva ilman mukinoita loppuun. Tajusin, että eihän bändiä voi loputtomasti rääkätä.

Ei kaikki muutenkaan aina ollut pelkkää kofeiininousua. Joskus tuntui kuin kaikki oli menossa kohti täystuhoa. Helvettiäkö ne halusi mua Mirja Pyykön ohjelmaan puhumaan siitä, miksi jengiä tuli sokeaksi Salpalinja-lagerista. Sitten alkoi kuulua huhuja, että Talouskeittiö olisi homobändi, koska ne olivat miehiä, aina alasti, ja olihan ne keikkapaikatkin vähän sellaisia… Itse kyllä yritin tsempata bändiä: ”Kyllä te soitatte ihan miehekkäästi ottaen huomioon, että teillä on tyttöbändin soittimet”. Lopulta teetätin pojille hienot puvut. Dressed for Sucksess -kiertuuella bändi pääsi palaamaan juurilleen – versioimaan vanhoja suosikkejaan Karheinz Stockhausenia ja Dream Theateria. Sen kiertueen jälkeen tuntui, että huippu on nyt saavutettu. Tiet erosi poikien kanssa ystävällisissä merkeissä ja välit ovat edelleen hyvät. Ei ne ole pojat, vaan niiden juristit, jotka perään soittelee.

Nykyään Talouskeittiön herrat ovat maailmantähtiä, mistä en halua ottaa kunniaa. Tärkeintä oli poikien oma, leppymätön työ menestyksensä eteen. Sanomattakin on selvää, että he saavuttivat asemansa kurinalaisella treenaamisella ja säännöllisellä saatananpalvonnalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

73 Maailmanloppu on rutinoitunut levy pitkän uran tehneeltä mörribändiltä, mutta myös jäyhän asenteen pehmenemisestä vihjeitä antava tuotos. Sen perusteella voisi nähdä bändin imagon pitävän jäseniään vangittuina, mutta ehkä tuo imago staattisuudessaan myös synnyttää tervetulleita jännitteitä kevyen ja raskaan välillä.