Kiss – Monster

Universal

Sedät jaksaa meikata.

Naamiohuvit jatkuvat.

Nelikymmenvuotisen uransa aikana Kiss on koetellut faniensa kärsivällisyyttä ja lompakkoa monta kertaa, milloin keskinkertaisilla levyillä, milloin huonoilla elokuvilla, milloin joutavalla kierrätysmateriaalilla. Jollakin tavalla orkesteri on kuitenkin aina kääntänyt harharetkensä edukseen, mytologisoituneiksi lisäluvuiksi mittavaan historiaansa.

Yhden peruuttamattoman virheen keulakaksikko Paul Stanley Gene Simmons on kuitenkin tehnyt. Kun he 2000-luvun alussa pukivat rumpali Eric Singerin ja kitaristi Tommy Thayerin Peter Crissin ja Ace Frehleyn sotisopiin, särkyi jotakin olennaista.

Yhtyeen tarkoituksena oli kenties viestittää, että Kiss on enemmän kuin tekijänsä. Pienellä naamioleikillä oli kuitenkin suuri semanttinen sivuvaikutus: Kissistä tuli lopullisesti oma tribuuttiorkesterinsa. Kieltäessään Thayerilta ja Singeriltä mahdollisuuden omaan identiteettiin Kiss pysäytti itsensä. Se jättäytyi väkinäiseen rock ’n’ roll -juhlaan, jossa ei ollut mennyttä eikä tulevaa.

Siihen nähden on ilahduttavaa, että Kiss yrittää olla jälleen yhtye. Kolmen vuoden takainen Sonic Boom oli puisevasta materiaalistaan huolimatta vilpitön yritys löytää Kissin juuret uuden kokoonpanon avulla. Monsterilla yhtenäisyyden sanomaa huudetaan entistä itsevarmemmin. Tarkoitus ja keinot ovat tuntuvasti paremmat kuin Crissin ja Frehleyn paluulevynä mainostetulla Psycho Circusilla (1998), jolla soitti pääasiassa lauma studiomuusikoita.

Monsterin päätehtävä lieneekin osoittaa nykyisen kokoonpanon iskukyky ja rakentaa sille oma persoona. Jos Sonic Boom oli tämän julkilausuman hutera hahmotelma, vyöryy manifesti nyt päälle väellä ja voimalla. Monster on suoraviivainen ja teeskentelemätön levy, jolla Kiss toteuttaa parhaansa mukaan käsitystään siitä, miltä Kissin pitää kuulostaa. Virman luovuuden tämä lähtökohta ehkä nujertaa, mutta elinvoimaa ja irvistystä albumilla on senkin edestä. Moni Kissin aikalainen ei tällaiseen lopputulokseen pystyisi.

Levyn musiikillinen tontti on helppo määritellä. Yhtye on palannut nelihenkisen alkuvoiman lähteille, ilman ulkopuolista sävellysapua. Monster rynnii aitojen läpi tymäköillä riffeillä, pinnassa murisevalla bassolla, intensiivisellä laulannalla ja stadionkuoroiksi kasvavilla kertosäkeillä. Kappaleiden ytimen muodostaa mutkaton bändisointi, jonka Stanley ja Greg Collins ovat pyrkineet tuottamaan mahdollisimman muhkeaksi ja konstailemattomaksi.

Albumi pursuaa takautumia vuosien 1976 ja 1992 väliltä. Ne voivat herätä yksittäisestä kitaran vingahduksesta, Stanleyn ja Simmonsin lauluharmonioista, lehmänkellosta, seksistisesti uhoavasta riimistä tai jostakin tavoittamattoman tutusta sointukulusta. Monster ei kuitenkaan mielistele tai pyri toistamaan mennyttä liian orjallisesti. Se on pikemminkin sikermä ruumiillisiksi muuttuneita ilmaisutapoja, joiden pohjat on luotu vuosikymmeniä sitten Love Gunin (1977) ja Animalizen (1984) kaltaisilla levyillä.

Yksi ilmeinen puute erottaa kuitenkin uuden ja vanhan toisistaan. Sonic Boomin tavoin Monster kärsii varsinaisten iskusävelten puutteesta. Levyn avaava Hell or Hallelujah uhkaa lyödä kuulijan kanveesiin, mutta tyrmäyksen sijasta Kiss tyytyy pullistelemaan hauistaan. Hetkellinen innostus herää usein, mutta pidemmän päälle mukilointi turruttaa. Levyn pulssi hukkuu yksitotisesti mäiskittyjen riffien alle, ja siellä täällä soivat nyanssivaihtelut – Eat Your Heart Outin glam rock -harmoniat, Last Chancen AC/DC-flirtti ja Long Way Downin popahtavampi ote – ovat sittenkin vain kimalletta monoliitin päällä.

Kappaleiden välinen jännite rakennetaan tuttuun tapaan Stanleyn ja Simmonsin persoonien varaan. Freakin kaltaisilla kappaleilla Stanley osoittaa hallitsevansa perinteisen rock-laulun kaavan täydellisesti, kun taas Simmons antaa ilmaisunsa rönsyillä vapaammin. Kuitenkin miesten välinen kuilu on kapeimmillaan miesmuistiin. Esimerkiksi Stanleyn kirjoittama Shout Mercy on vanhahtavassa raskaudessaan huomattavan lähellä Simmonsin repertuaaria, ja miesten yhteistyössä kynäilemä The Devil Is Me yhdistää luovat voimat ilkeästi virnuillen. Simmonsin tähtihetki on rujo Wall of Sound, jonka maanittelevan viileää melodisuutta mahtuisi levylle kosolti enemmänkin.

Kärkikaksikon takaa pilkistää myös kolmas hahmo. Monster jää ajan lehdille albumina, jolla fanien ylenkatsoma Thayer asettuu lopullisesti osaksi Kissin luovaa yhteisöä. Mies on ollut kirjoittamassa peräti yhdeksää levyn kappaleista, ja signeeraa työnsä hoitamalla Outta This Worldin lauluvelvollisuudet – fraseeraten rivejään oireellisen frehleymaisella otteella. Klassisen Kiss-levyn kaavaa noudattaen myös Singer päästetään ääneen yhden kappaleen ajaksi.

Monster osoittaa erinomaisesti, että Kiss on jälleen luova yksikkö − ja Singer−Thayer juuri sellainen esimiehilleen lojaali aseenkantajakaksikko jota Stanley ja Simmons ovat varmasti etsineet. Tämä on myös levyn heikkous. Yhtyeen uraa värittäneet tyylirikot ja erilaisten soittajapersoonien summana syntynyt ristiriitainenkin monipuolisuus ovat tiessään. Etenkin Singerin soitosta on karsiutunut pois kaikki se särmä, jonka mies toi yhtyeeseen edellisellä visiitillään 1990-luvun alussa. Vika on tuskin rumpalissa itsessään – kappalemateriaali jättää vain vähän tilaa soitannollisille tulkinnoille.

Monsterin ilmestyessä Simmons kehaisi levyn olevan sekoitus Destroyeria (1976) ja Revengea (1992). Rinnastus kahteen klassikkoalbumiin lienee mainospuhetta, mutta viittaa myös aitoon ylpeyteen uutukaisesta. Valitettavasti Monsterista ei ole saappaantäytteeksi. Kun sen kolhoa jauhantaa kuuntelee rinnakkain Destroyerin vuoristoratamaisen fantasiamaailman kanssa, ymmärtää kouriintuntuvasti, mitä levyltä kaipaa.

Musiikissa on aivan liian vähän sitä taikaa, mystiikkaa ja tähtipölyä, joka houkuttelisi katsomaan maskin taakse.

63 Kiss on jälleen – ehkä ensimmäistä kertaa sitten reunion-seikkailujensa – aito ja aggressiivinen rock-yhtye. Yhtyeen lähihistoriaan verrattuna Monster onkin elinvoimainen tervehdys yhtyeeltä, jonka maun luulin väljähtäneen jo aikoja sitten. Koko uran mittakaavassa Monster joutuu kuitenkin taipumaan monelle paremmalleen. Lukuisia klassikkotason levyjä suoltaneelta yhtyeeltä albumi on korkeintaan keskinkertainen suoritus. Vieläköhän Stanleylla ja Simmonsilla olisi kanttia kilauttaa Bob Ezrinille?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!