Killing Joke – MMXII

Spinefarm

Me tuijotetaan maailmanloppua niin pelottavasti, ettei se uskalla tulla.

Maailmanlopun vuosi ei olisi itsensä, jos Killing Joke ei tekisi aiheesta levyä.

Tämä talvi se ei vain tunnu millään loppuvan. Juuri kun on yrittänyt napata kiinni niistä kevään ensimmäistä hauraista kädenojennuksista, jälleen yksi lumimyräkkä pyyhkii ne altansa pois. Eikä Killing Joken uutuusalbumin MMXII:n pahaenteinen avausraita Pole Shift juuri parempia lupaile. Lähes yhdeksänminuuttinen monoliitti odottavine jännitteineen ja kertosäkeen hyökkäyksineen maalaa kuvan tilasta, jossa kosmiset voimat ovat surutta jyränneet ihmisen yli.

Magneettisten napojen arvaamatonta ympäripyörähdystähän on käsitelty lukuisasti niin tieteellisissä teorioissa kuin kirjallisuudessakin. Elämmekö nyt sen aikaa? Onhan nyt kuitenkin käynnissä – hyvänen aika sentään – vuosi 2012!

Koska tiedämme Killing Joken, ja etenkin sen keulahahmon Jaz Colemanin poliittiset ja maailmankatsomukselliset näkemykset, ei varsinaisesti yllätä, että tämä valtaisan populaarikulttuurillisen symboliarvon saanut vuosiluku komeilee myös bändin uusimman levyn nimenä.

Killing Joken teemat ovat suuria: levyllä tartutaan niin ekologisiin mullistuksiin, kapitalismin aiheuttamiin tuhoihin kuin amerikkalaisiin salattuhin keskitysleireihinkin. Siksi on ymmärrettävää, että parin vuoden takaisen, Absolute Dissent -klassikon eskatologinen pauhu on läsnä – ja soi ehkä vieläkin rujompana. MMXII ei turhia kursaile maailmanlopun edessä, vaan turmiota mennään komeasti suoraan kohti.

Levyn laajakankaalle piirretty maksimalismi kuitenkin enimmäkseen toimii, sen efekti on varsin huumaava. Heti alussa Pole Shiftin jylhyys mykistää. Se on hienosti rakennettu kokonaisuu,s joka jää levyn huippuhetkeksi ja onkin yksi kaikkien aikojen Killing Joke -biiseistä.

Samalla levyn äänivalli kuitenkin peittää alleen riffit ja Jaz Colemanin laulun. Sen sijaan, että elementit soisivat omana itsenään, ne on muovailtu yhdeksi monumentiksi, josta on vaikea erottaa oikein mitään. Eikö riffeihin ole sitten luotettu tarpeeksi, vai onko lähestymistapa tarkoituksella tällainen? Joka tapauksessa Geordie Walkerin kitarismissa ei ole sitä samaa notkeutta kuin MMXII:n edeltäjän tai vaikkapa vuoden 2003 nimettömän levyn iskevissä tykityksissä.

Jazin laulukin on miksattu turhan alas ja kaiken lisäksi vielä kaiutettu niin, että sanoituksista voi poimia vain rippeitä. Kuvittelisi, että ne on tarkoitettu nimenomaan ymmärrettäviksi. Mutta tulkitsijana Coleman on edelleen vertaansa vailla.

Riffien sijaan monien kappaleiden runko syntyy yksinkertaisten melodioisen ja kitaralouhinnan yhteispelinä, kuten Primobilessa, jonka bridgessä on kuultavissa jopa hieman shoegazea. Corporate Elect on taas levyn rokkaavin raita, jonka kertosäe on kuin scifi-maailmaan eksynyttä Foo Fightersia. Vaikka Jaz kuulostaakin siinä aivan Lemmyltä.

Basisti Youth ja rumpali Paul Ferguson tekevät taas lyömätöntä yhteispeliä sellaisissa maailmanlopun discoeepoksissa kuten Rapture ja Trance, jotka todistavat, että militaristisuus voi myös svengata.

Killing Joke ei kuitenkaan näe tätä vuotta lopullisena tuhona, pikemminkin eräänlaisena käännekohtana. On kieltämättä totta, että tähän vuoteen kiteytyy paljon tärkeää, vaikkei muuan ennustuksesta juuri piittaisikaan. Bändi haluaisi seistä itsensä loppuun kuluttaneen kapitalismin ja ahneuden raunioilla, haluten rakentaa uudenlaisen ja kestävämmän tulevaisuuden.

Tämä ajatus reflektoituu vahvimmin levyn loppuun, eräänlaista kuolemattomuutta ja jatkuvuutta juhlistavaan On All Hallow’s Eve -kappaleeseen. Sen ilmeessä onkin jotakin lohdullista kuulautta, hieman samaa mitä In Cythera -singlelohkaisussa, joka soikin muuhun levyyn verraten paljon ilmavammin. Se kuuluukin haikeassa melankoliassaan levyn merkittävimpiin hetkiin. Halutessaan Killing Jokella on myös erinomainen kyky tehdä seesteisempiäkin kappaleita, ja näitä suvantoja levyllä olisi voitu hyödyntää enemmän.

Epäilemättä MMXII todistaa, miten teollisuusmetallin isoisät ovat edelleen tyylilajinsa etevimpiä edustajiaa, mutta paatoksellisuudestaan ja energiastaan huolimatta levy ei oikein yllätä. Bändin ominaiselementit pelaavat omassa maailmassaan ja kokonaisuuden hotkaisee hyvillä mielin, mutta yksityiskohtaisia muistijälkiä jää kitsaasti. Koska uutukainen selkeästi jatkaa Absolute Dissentin viitoittama linjaa, voinee samalla sanoa sen hivenen jäävän edeltäjänsä varjoon.

76 MMXII on mahtailevaa ja yhtenäistä, päällisin puolin moitteetonta Killing Jokea. Syvempi vivahteikkuus ja yksityiskohtaisuus antaisivat kuitenkin levyn teemalle hieman laajempaa ilmettä. Energisyyttä ja kunnianhimoa bändiltä ehdottomasti edeelleen löytyy, ja siksi se niin mestarillinen ja legendaarinen onkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!