Keuhkot – Laskeutumisalusastia

Ektro

Kake Puhuu yrittää ottaa niskalenkkiä ihmisestä, joka on jo ottanut niskalenkin luonnosta.

Keuhkot jatkaa kompromissitonta ja vaikeasti sulavaa linjaansa. Niin pitääkin.

Kalevi ”Kake Puhuu” Rainion yhden miehen performanssikarnevaali Keuhkot on jo parin vuosikymmenen ajan vuodattanut urbaanin shamaanin astraalimatkoja käsitteellisen ite-taiteen muotoon. Kaken erakkomainen olemus ja pisteliään nerokkaat tekstit tuovat mieleen muun muassa sellaiset modernin elämänmenon vieroksujat kuin J. K. Ihalaisen tai jopa Pentti Linkolan, vaikka lopputulos onkin täysin omanlaistaan kaikessa hämmentävyydessään ja kotikutoisen romuluisessa teatraalisuudessaan.

Seitsemäs pitkäsoitto Laskeutumisalusastia ilmestyi kuutisen vuotta sitä edeltäneen Toimintatapoja olioille -albumin jälkeen viime vuoden lopulla. Kaken paluu levylaulajaksi sai Nuorgamin kylätoimikunnan sen verran häkeltyneeksi, että levyn ilmaisun analysointi kirjalliseen muotoon kesti poikkeuksellisen kauan. Silti Laskeutumialusastian huomioiminen on erittäin tärkeää!

Keuhkot on mitä sopivinta ”epämusiikkia”. Jos Kake Puhuu kiikuttaisi levyään Radio Novaan, hänet todennäköisesti naurettaisiin pihalle. Tällä seikalla tuskin on kuitenkaan merkitystä, ja varmasti moni muukin toinen toistaan hienompi artisti saisi kokea saman kohtalon. Mutta Keuhkojen musiikki on aina ollut poikkeuksellisen kompromissitonta, poikkeuksellisen ”rumaa”. Jotakin ”toista”.

Tämä toiseus vain korostuu, kun Kuuluisia alkemisteja vol. 2 lähtee soimaan. Neljä minuuttia hoippuvaa, huumaavaa surinaa, joka kuulostaa siltä kuin yhteen huoneeseen olisivat jääneet yksinään kiertoääntään ulisemaan ainakin kitaravahvistin, mikrofoni ja rikkinäinen syntikka. Intron noisepurkauksessa kuulee kaikuja jopa Kaken taiteen vanhimmasta kerrostumasta, sieltä Lihaa Y-akselilla olen oikeassa -aikakauden metelöivistä äänimaailmoista.

Silti voisi kysyä, onko tämä erikoisuudentavoittelua, itsetarkoituksellista kuulijan kärsivällisyyden kiusaamista vai avantgardea? Todennäköisesti kaikkia noita, mutta ennen kaikkea tämä on jälleen yksi johdatus Keuhkojen surrealistiseen maailmaan.

Oikeastaan Kaken inhorealistiset visiot vaativatkin parikseen musiikkia, joka vain alleviivaa eriytyneisyyttä tästä länsimaisen ihmisen kohelluksesta. Epäilemättä se näyttääkin Keuhkojen läpi suodatettuna mitä tragikoomisimmalta ja hölmöimmältä touhulta, ja Kaken sanoituksia kuunnellessa täytyy tällaisen keskiluokkaisen levykriitikonkin hykerrellen nyökytellä niiden osuvuudelle. Shamaanit pyrkivät astraalimatkoillaan valjastamaan osan eläinten viisaudesta ihmiseen, Kake taas pyrkii ihmisyydestä kokonaan pois.

Kake julisti itsensä irti ”tästä alhaisesta olotilasta, joka on syntymästäni asti tuottanut minulle ainoastaan ikävyyksiä” jo Mitä otat mukaan muistoksi sivistyksestä -albumilla vuonna 1996, joten tälläkään levyllä tuo ihmisen tarkastelu jonkun muun eliölajin perspektiivistä ei tuota ongelmaa. Esimerkiksi Puraisu niskaan on kertakaikkisen nerokas tulkinta hirvikärpäsen sielunelämästä:

”Kuulumme siihen hienoon lajiin, joka näkee,
haistaa ja tuntee, kykenee ajan pysäyttäen
kokemaan kaiken kauneuden
Näkymä avautuu oksaltani kalliorantaisen
järven rannoille, jonne myös omituinen
kalju laji on kyhännyt rakennelmia
joita he kutsuvat huviloiksi”

Samalla Kake oleskelee jossakin inhimillisen ja eläimellisen multiversumin limbossa, sillä Aikakauden loppu näyttää hirviporukan pikemminkin eläimellisenä:

”Täydellinen syysaurinko lämmittää
ja kirkastaa näkyvyyden
Aistimme jotka ovat tätä hetkeä odottaneet
palautuvat
Olemme jälleen lajissamme
Olemme jälleen Lauma”

Pisteliään absurdia ja sysimustaa huumoria tuo tarinan käänne, jossa hirviporukka ei osukaan metsän kruunupäähän, vaan hoitelee epähuomiossa sienimetsään tulleen pääministerin pois päiviltä. Toisaalta se on myös yksi monista levyn kiteytyksistä luonnollisuutta ja metsää kohtaan; kuinka se on eräänlainen viimeinen linnake, jota ihminen ei ole kyennyt rationalistamaan. Jossa niin pääministeri kuin Hiluxkuumeessa isänsä maasturin varastava 16-vuotias poika ovat omillaan.

Vaikka nelipyöräistä sukuelimenjatkettaan erinomaisuutensa mittana pitävä Valkoinen heteromies lieneekin länsimaisen elämän kriitikolle yhtä helppo maali kuin se kuuluisa ladon seinä ladon sisällä oleskelevalle, ampuu Kake heitä juuri niin kovilla kuin he ansaitsevatkin.

Sen lisäksi, että nämä ääliöt hirviporukoissaan pistelevät hiluxeillaan pitkin metsiä, naamioituvat he Finance Corpséssa näennäisen solidaarisuuden taakse tai kaatavat taiteilijan kotimaakunnan täyteen betonia, kuten Satakunta yhdistyy kertoo. Ja tuskin Kake sen enempää ystäviä saa myöskään Pinkin & ruskeen ensisäkeistä:

”Metalli on paskamusiikkia
Syystäkin se on vientituote
Pysyyhän oma maa siistinä
Jos vielä saataisiin äijät pois
tiedotusvälineistä leukomasta”

Varmasti Laskeutumisalusastian kuvasto ilmenee absurdina ja itsetarkoituksellisen kohtuuttomana. Silti se on kaikessa avantgardistisuudessaan hyvinkin opettavaista ja suorastaan tarpeellista kuunneltavaa. Tähän robottimaisten virkamiesten ja angrybirdsien maailmaan tarvitaankin toimijoita, jotka varta vasten asettautuvat poikkiteloin mainittujen tielle, vieläpä heidän omia aseitaan hyödyntäen.

Keuhkojen ilmaisussa on rutkasti itseironiaa ja huumoria, mutta Kake Puhuun pohjaviesti on silti otettava ehdottoman vakavasti. Laskeutumisalusastia on siitä erinomainen todiste.

84 Toisinaan ihminen on aika naurettava olento. Siksi on hyvä, että meillä on Keuhkojen kaltaisia artisteja aina silloin tällöin muistuttamassa siitä.