Kent – Jag är inte rädd för mörkret

Universal

Pimeän tullessa on hyvä tarttua ystävää kädestä.

 Kent ei pelkää pimeyttä, mutta ei liioin tavoittele enää sen sydäntä.

Edellisen kerran Kent ilmoitti palaavansa perusasioiden pariin vuonna 2005. Tuolloin yhtye reagoi ylituotetuksi kokemaansa Vapen och ammunition -menestyslevyynsä (2002) Du och jag dödenillä, syvällä ja kumealla levyllisellä skandinaavisen kitararockin muotoon pakattua Depeche Modea. Paluun retoriikalle irvaillen albumi vei kuitenkin kohti uutta. Isolan (1997) ja Hagnesta Hillin (1999) viipyilevän melankolian sijasta se avasi Kentin kuljettavaksi pimeyden sydämeen vievän polun, jota vartioi armeijallinen 1980-luvun vahanukkeja.

Matkan varrella yhä koneellisemmaksi käynyt ilmaisu saavutti kliimaksinsa vaikuttavalla, lähes ohjelmallisen kolkolla Röd-albumilla (2009). Niinpä Kent on jälleen palaamassa lähtöpisteeseen. Viime joulukuussa yhtye kertoi sulkeutuneensa ranskalaiseen studioon ottaakseen kaiken irti yhtyesoiton taiasta. Lähestymistavan muutos on epäilemättä ollut henkisesti tärkeä, mutta musiikillisesti sitä tuskin huomaa. Pidäkkeettömän bändisoinnin ja kevyen konepohjan välillä tasapainoileva uutukainen muistuttaa ennen kaikkea edeltäjäänsä, Rödin ylijäämäkappaleiden varaan spontaanisti koottua En plats i solenia (2010).

Jag är inte rädd för mörkret esittelee itsensä läpikotaisin tuntevan yhtyeen, jonka musiikissa mukavuudenhaluisuus on yksi tinkimättömyyden osa. Levy etenee  mollisointujen vietävänä kerraten syntyjä syviä. Se ei kuitenkaan raavi, provosoi tai metsästä kadonnutta nuoruutta. Sen sijaan albumi muistuttaa aiheellisesti, että aikansa musiikki-ilmastosta lähes täydellisesti eristäytynyt Kent työskentelee helppotajuisimmillaankin ensisijaisesti omista lähtökohdistaan käsin.

Levyn juoni käy selväksi jo avausraidalla 999. Juhlavasti tamppaavan marssikompin päälle punoutuu jämäkkä pianokuvio, ja laulu kuulostaa agitoinnilta silloinkin kun se pysyttelee minä-muodossa. Kappaleen nyansseja vaanien toistavat kitarat muistuttavat kaikista niistä Kent-klassikoista, joiden rinnalle mahtipontisen charmantti 999 itsensä kiilaa.

Laulu ruotii monitasoisesti pinnallistumisen ja ulkopuolisuuden tematiikkaa, yhtä Kentin viime vuosien mieliaiheista. Kun Joakim Berg laulaa kaikkien ihanteiden kumpuavan ruusunpunaiselta 80-luvulta, hän ripittää sekä itseään, sukupolveaan että koko ruotsalaista yhteiskuntaa. Synteesi on alistuneisuudessaankin juhlava:

“Dom 999 saker jag aldrig skulle göra
Dom vägs upp av 999 värre saker jag gjort”

Ensiluokkaista käyntikorttia seuraa tasalaatuinen joukko vaivihkaa mieleen painuvia melodiapätkiä, tunnelmallisesti maalailevia säkeistöjä sekä sanomaansa painostaen toistavia kertosäkeitä. Kent pudottelee virheettömiä sävelkulkuja hyvällä osumatarkkuudella ja kylvää äänimaailman täyteen koukkuja ja koristeita. Levy harhauttaa kuuntelemaan pintatasoaan, mutta paljastaa varsinaisen luonteensa vasta kärsivälliselle ja huolelliselle kuuntelijalle.

Kärsivällisyys palkitaan, vaikka albumi ei tuo lähtökohtaisesti mitään uutta Kentin katalogiin. Esimerkiksi tummasti diskoava Petroleum ja viipyilevän pahaenteinen Jag ser dig ovat vakuuttavia ja alati kasvavia osoituksia yhtyeen osaamisesta. Myös päätösraita Hänsyn riemastuttaa herättäessään odottamatta henkiin Goldfrappin Felt Mountain -debyytin (2000). Kent-balladien uljaaseen jatkumoon liitetään pienimuotoisella kerronnallaan koskettava Ruta 1.

Vähintään kädenlämpöisen kehun voi osoittaa joka raidalle New Radicalsin hengessä hekumoivaa Färger på nattenia lukuun ottamatta. Vaikuttavan sävellystyön ja  vapautuneen soitannan ilmaisuvoimaa nakertaa kuitenkin sovitusten yksioikoisuus. Kaikki virheiden juonteet on kiillotettu huolellisesti pois ja kappaleiden kaavamaiset rytmipohjat tuntuvat täyteen ahdetuilta. Niinpä albumin yhtenäisyys perustuu pohjimmiltaan kontrastien puutteeseen, vaikka pienen ja suuren välistä eroa koetetaan alleviivata joka raidalla. Levyn kylkiäisenä Soundcloudissa julkaistu Ett år utan sommar -bonus osoittaa kouriintuntuvasti, miten paljon huokoisammin Jag är inte rädd för mörkret voisi hengittää.

Levyn suurin ongelma onkin sieltä täältä välittyvä tahattoman varmistelun maku, joka estää kappaleita kasvamasta täyteen mittaansa. Kent on niin syvällä musiikillisessa konseptissaan, että töin tuskin uskaltaa katsoa sen ulkopuolelle. Niinpä Jag är inte rädd för mörkret piirtyy kuin vahingossa todistusaineistoksi niille havainnoille, joita Berg elämästään ja ajastaan tekee. Näiden havaintojen varassa rakentuu kuva vanhenemisen kaventamasta elämänpiiristä, jonka rajat muuttuvat hiljalleen karikatyrisoiviksi kahleiksi:

”Jag reser gerna ensam
det har kommit med åren.
Man blir så trött av allt prat
av att tolka språken.
Det stavas R.Ä.D.S.L.A.
Jag är rädd för allt, beredd på allt”
(Beredd på allt)

Sanottavaa Kentillä kuitenkin on – päiväkirjamaisista elämäntarinoista ilmastonmuutokseen – ja sanojen kautta aukeaa myös Jag är inte rädd för mörkretin syvin taso. Bergin vuolaat tekstitulvat määrittävät jokaista laulua, ja niiden keskellä melodiat tuntuvat monesti pikemmin velvollisuuksilta kuin lähtökohdilta. Runoilija on upeassa iskussa, ja sävykkäät kuvaelmat kannustavat häntä vivahteikkaisiin tulkintoihin.

Tekstit ovat ennen kaikkea tunne- ja tilannefragmentteja, joista huokuvat alakuloinen yksinäisyys ja tarve muodostaa uusi suhde menneisyyteen. Laulujen perspektiivi kertoo ajan kuluvan, mutta vanheneminen ei kuulu ahavoitumisena, vaan vaikeasti käsitteellistyvänä katumuksena. Berg tunnustaa kerta toisensa jälkeen heikkoutensa ja myöntää hylänneensä periaatteensa. Muita hän varoittaa tekemästä samoin. Sanojen ydinkysymys piinaa laulusta toiseen: tätäkö todella halusimme?

”Du har din stolthet,
sätt hårt mot hårt.
Säg aldrig ja när du menar nej.
Jag sa alltid ja,
se vad det blev av mig.”
(Isis & Bast)

Jag är inte rädd för mörkret ei ole kuitenkaan lannistunut levy. Pikemminkin se huokuu rutiineista kumpuavaa elinvoimaa. 2000-lukulaisen Kent-kappaleen mallikaavaan naulattuina Bergin rujotkin kuvaelmat kuulostavat kauniilta ja lohdullisilta. Lopulta levyn pohjimmaiseksi teemaksi alkaa hahmottua toivo:

”Vi drömmer igen äntligen.
Vi drömmer igen,
du och jag.”
(Ruta 1)

Sanoma tekee mieli tulkita Kentin oman kehityskulun kautta. Parikymmenvuotiaanakin yhtyeellä riittää sekä intohimoa että malttia pyrkiä tekemään syvällistä pop-taidetta, jonka vetovoima perustuu uskallukseen miellyttää ja haastaa samaan aikaan. Vaikka yhtyesoiton ilosanoma välittyy tanakan tuotannon alta vain reunahuomautuksina, valaa Jag är inte rädd för mörkret roppakaupalla uskoa Kentin tulevaisuuteen. Niin kauan kun yhtye on olemassa ensisijaisesti musiikkinsa kautta ja musiikkiaan varten, sen kannattaa kulkea eteenpäin, unelmoiden, pimeää pelkäämättä.

Vain sillä lailla voi löytää uusia polkuja.

80 Olisi erikoista odottaa minkään yhtyeen kymmenenneltä albumilta musiikillista vallankumousta. Niinpä Kentillekin suo oikeuden vakuuttaa osaamisensa ydinelementeillä. Yhtye on siinä iässä, jossa intohimo näkyy pikemminkin huolellisuutena kuin kaaoksena. Sille, joka tämän hyväksyy, Jag är inte rädd för mörkret on enemmän kuin pelkkä mukiinmenevä pop-levy.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!