Kemopetrol – A Song & A Reason

Warner

Viisi vuotta etsittyään he löysivät laulun ja syyn.

”Ne tulevat takaisin.”

Tämä levy yllättää minut kahdella tasolla. Ensinnäkin se on odottamattoman hyvä. Toisekseen en olisi ikinä osannut kuvitella ilahtuvani näin paljon siitä, että Kemopetrol tekee hyvän levyn.

Vaikka olen mielestäni aina tuntenut sympatiaa Kemopetrolia kohtaan, taisin todellisuudessa hylätä yhtyeen jo sen kakkoslevyn, Everything’s Finen (2002) aikaan. Orkesterin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti Slowed Down oli riemastuttanut pakottomalla soinnillaan ja onnistuneilla sävellyksillään niin lähtemättömästi, että samaa konseptia heikommin kappalein kehitellyt toisinto latisti intoni lähes täysin.

Yhtyeen seuraavia levyjä kuuntelin vain puolella korvalla, jonka tukin melkein kokonaan Teleportin (2006) muovisten elektrokokeilujen myötä. Vokalisti Laura Närhen soolouralle kuuloelimeni tuskin lotkahti.

Mutta niin vain olen taas täynnä rakkautta. Tunteessa on ripaus vanhojen muistojen voimaa sekä vaikeiden aikojen yli selvinneen lemmen seesteisyyttä. Nautintoa ei voi kuitenkaan selittää vain jonkin kadonneeksi luullun löytämisellä. Kun viiden vuoden levytystauon päättäneen A Song & A Reasonin nimikappale nousee ensimmäiseen kertosäkeeseensä, Kemopetrol tulee lihaksi ja ruumiiksi nimenomaan tässä päivässä. Näin vahvalta ja komealta yhtye ei ole kuulostanut kertaakaan aiemmin.

A Song & A Reason ei ratsasta vanhalla maineella. Levyn huolellinen äänimaisema muistuttaa yhtyeen tavaramerkeistä, mutta alkuvuosien lapsenomaisuudesta ei ole enää tietoakaan. Orkesteri tekee oikealla tavalla kypsää musiikkia, jonka johtotähtinä ovat kategorisoimaton uuden etsiminen ja kappaleiden ehdoille antautuminen. Kuulijalta yhtälö vaatii hieman enemmän, mutta suurempi on palkintokin.

Palkinto jaetaan sekä yksittäisissä hetkissä että koko levyn mitassa. Vahvaan ja kiinnostavaan yleistunnelmaan tukeutuvan albumi-identiteetin keskeltä nousee esille joukko toisiinsa väljästi kietoutuneita taideteoksia, joiden ydin viittaa yhtyeen synnyttäneeseen vuosikymmeneen. Orkesterin soinnin epäajankohtaisuudessa on kuitenkin jonkinlaisen iättömyyden juuri. Tällainen omistautunut ja vilpitön oman musiikillisen vision seuraaminen tuntuu tuntuvasti kestävämmältä ja antoisammalta kuin viimeisimmän ajankohtaisen soinnin perässä juokseminen.

Kemopetrolin musiikin aikatasot rakentuvat pikemmin vihjeinä kuin indeksisinä viittaussuhteina. Jostakin löytyy ripaus Everything But The Girlin haikeaa eteerisyyttä, toisaalla The Cardigans kaahaa takaisin Gran Turismon soundikokeiluihin. Ajoittain tulkintavastuun saavan Kalle Koiviston lauluosuuksissa on samaa hartaan ujoa vakavuutta kuin Mobyn vokalisoinnissa. Levyn kuulas utuisuus puolestaan muistuttaa, että kepeistä sykähdyksistään huolimatta Kemopetrolin sydämenlyönneissä kaikuu Massive Attackin kumea sivuääni.

Albumi seisoo kuitenkin ensisijaisesti omillaan. Sen kappaleista löytyy niin sisällöllistä, tyylillistä kuin funktionaalistakin vaihtelua. No Horizonin, nimikappaleen ja Pretty Facen kaltaiset kaunokit erottuisivat helminä missä kontekstissa hyvänsä, avausraita A Different Plan ja sateen jälkeistä raikkautta huokuva Haven’t You Heard puhkeavat puolestaan kukkaansa osana albumin sisäistä dynamiikkaa. Avainraitojen ja onnistuneiden siirtymien välinen vuoropuhelu lienee albumin lumovoiman viimeinen tae.

Kemopetrol ansaitseekin kiitoksen kyvystään vaihtaa vaihdetta oikea-aikaisesti niin levyn kuin kappaleidenkin sisällä. Esimerkiksi avaussingleksi poimittu Changing Lanes suorastaan tuskastuttaa päälle liimatulla sähköisyydellään, kunnes yhtye lyö pöytään enkelimäisen kertosäkeen, jossa Fairport Convention istutetaan keskelle 2000-luvun lasisten kaupunkien huminaa. Harkitut mutta odottamattomat käännökset ja tunnelmanmuutokset ruokkivat luottamusta yhtyettä kohtaan. Kemopetrol tietää selvästi mitä tekee.

Yhtenäisen ja nautinnollisen äänivirran keskellä on vain muutama matalikko, jossa kuulija joutuu kahlaamaan omin jaloin. Esimerkiksi Depeche Moden hengessä kolaava Grand Prize/Fireplace tuntuu kivireen raahaamiselta keskellä muutoin huokoista kokonaisuutta. Kappale konkretisoikin ajoittaisen vaikutelman siitä, että raskasta sointia tavoitellessaan Kemopetrol luiskahtaa helpoimmin lestinsä päältä. Orkesteri pystyy tuntuvasti vaikuttavampiin ja ilmaisuvoimaisempiin suorituksiin malttaessaan luottaa musiikkinsa ujossa kauneudessa asuvaan vaivihkaiseen painostavuuteen.

Epäkohtien etsiminen tuntuu kuitenkin yhtä tavoitehakuiselta kuin nuppineulalla sohiminen Kauppatorin vappuhulinassa. Lähtökohtaisesti Kemopetrol onnistuu ensiluokkaisesti kunnianhimoisessa pyrkimyksessään tarjoilla laadukkaita kappalekokonaisuuksia ja kiinnostavia yksityiskohtia ilman että toisen korostaminen johtaisi toisen väistymiseen.

Siihen se ei ole tässä laajuudessa pystynyt sitten debyytin. Ehkä ei koskaan.

A Song & A Reasonista huokuu vapautunut tunnelma. Kemopetrol lieneekin tällä hetkellä miellyttävässä tilanteessa. Sen ei tarvitse sylkeä markkinoille levyjä lyödäkseen läpi, päivittääkseen sointiaan pintavirtausten mukaan tai muistuttaakseen olemassaolostaan. Riittää, että musiikkia tulee silloin kuin sanottavaa on.

Niinpä aion itsekin olla yhtyeelle armollinen. Kuuntelen tätä levyä niin pitkään kuin se aikaa kestää, sen jälkeen olen valmis unohtamaan yhtyeen levollisin mielin vähäksi aikaa.

Kemopetrol osaa kyllä itse kertoa, milloin sitä kannattaa taas kuunnella.

81

Pitkä levytystauko on tuonut Kemopetrolin otteisiin rauhallisuutta ja syvyyttä. Samalla yhtye tuntuu löytäneen puolivahingossa musiikillisen identiteettinsä. Ehkä orkesterin kannattaa jatkossakin muistaa, että satunnaisella tahdilla tuotetut ajattomat hetket poikivat suurempia palkintoja kuin tiiviin julkaisutahdin väsyttämät pyrkimykset päivittyä ilman sisältöä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!