Katy Perry – PRISM

Capitol

Missä Katy luuraa?

Missä Katy luuraa?

Se tunne, kun kuuntelen Katy Perryn uutta albumia, muistelen hänen fazerinsinisiä hiuksiaan ja Spotify mainostaa Subwayn uutta patonkia…

KatyPerryKansiPoplevylle ei koskaan ole hyväksi, jos ensi kuulemalla tuntuu, että olisit elänyt sen kanssa viimeiset viisi vuotta: että sitä olisi luukutettu jatkuvalla syötöllä soittolistaradioissa, joille altistuu lähinnä jokakesäisillä pitkillä automatkoilla. Jep, poplevylle ei ole hyväksi, kun se ei kuulosta vuoden 2013 kuulaimmalta ja kirkkaimmalta tähtisoundilta, vaan vuosimallin 2008 Seat Cordoban helteessä löyhkäävältä lamaiselta verhoilulta, ja uutisilta joissa Bill Gates on jättänyt työnsä Microsoftissa ja raakaöljyn hinta noussut yli 100 dollarin haamurajan. Poplevylle ei ole hyväksi, että sitä mainostetaan ohittamasi rekan kyljessä.

Juuri tätä on Katy Perryn PRISM. Sen avausraita Roar muistuttaa alusta loppuun haukotusta. Sisyfinen voimauttamisballadi joka etenee ylämäkeä kipuavan höyryjyrän tahdilla. Raskas, täyteen ahdettu anthem jostain lähimenneisyyden hämärästä. Albumin taustalta löytyy Max Martinia ja Dr. Lukea, huipputuottaja-säveltäjää jos toistakin, mutta tällä kertaa joukko tuntuu kerääntyneen tapalaiskasti huseeratun projektin pariin.

Perryn promokuva ilmaantuu Spotifyn sivupalkkiin sitkeästi kuin vaatimus softapäivityksestä. Parempi olla klikkaamatta, koska PRISM korkeintaan downgreidaa systeemisi. Heh. Sen on luvattu kehittävän artistin repertuaaria Teenage Dreamin purkkapoppia pidemmälle, mutta muutos on puhtaasti kosmeettinen. Legendary Lovers alkaa pseudomellotronilla, joka feidataan nopeasti. Promokuvassa Perryn hippiaura on kyllä tehokas, se hohkaa lupaavana kuin tryptamiiniuni, eteerisenä kuin Goldfrappin Seventh Treen reboot luomunummille Supernaturen graafisuuden jälkeen. Olisiko tässä jopa uusi, ihana Ray of Light -kauden Madonna?

Synteettinen PRISM ei lunasta mitään tästä. Suorilta aidan ali. Alkuaikojen Katy Perry erottautui vielä (toki hieman laskelmoidulla) asenteen ja äänen räkäisyydellä. Nyt kaikki on siloteltu pois. Ilman sinisiä hiuksia en erota häntä enää muista naispoppareista äänen saati ulkonäön perusteella. Tietysti tämä on vain popmusiikkia. Sävelletty teini-ikäisille tytöille. Sen haluaisi ajatella olevan kulutustuote tämän päivän Trapper Keeper -sukupolvelle. Mutta pastellivärikuoriin suljetun mobiililaitteen viestimuistin on varmasti täytyttävä paljon jännittävämmistä asioista kuin tämän levyn maalaama ajankuva.

Niin. Keskivaiheen paatosta yritetään välttää heittämällä voimapopliisterin sekaan ”pirteä” This Is How We Do -klubiraita. Se erottuu joukosta, koska on vielä muutakin kappalemateriaalia köpöisempi. Miltä se kuulostaa? No, siltä että kyllähän minäkin lapsena olisin halunnut bilettää Coyote Uglyn tyttöjen tapaan, mutta pelkään että siitä on sen verran aikaa, että olen liian katkerassa kohderyhmässä nostalgialla kalasteltavaksi. Entäpä International Smile? Jetsetahtava, kertosäkeeltään vetävästi rytmitetty partykappale, jonka kertojaksi Perryn karisma ei riitä. Kehotus samppanjalasien tyhjentämiseen ennen koneen nousua vaatii niin höperöä glamourinhallintaa, että Kylie Minoguen suuhun kirjoitettuna homopoppina se voisi mennä läpi. Perryn esittämänä tulos on nolo. Spotify mainostaa minulle hanaviiniä ja mansikkasiideriä.

PRISM alkaa lopulta toimia kun sali on jo tyhjä – bonusmateriaaliin päästessään. Lisäkappaleiden tekijätiimistä erottuu muitakin nimiä kuin albumiraitojen supertiimi. John Mayerin kanssa kirjoitettu Spiritual on kiistatta levyn vahvin kappale. Emeli Sandén ja Rihanna-tuottaja Tor Erik Henriksenin kollaboroima It Takes Two on yhtälailla tehokas.

Nämä pienet lisät jättävät albumista lopulta miedosti makean kokonaiskuvan, mutta se on myöhäistä. Digsterin hittisoittolistan mainos pärähtää soimaan ja kuulokkeisiin tulvii lisää jokapäivänpoppia. Äänenkuva on identtinen PRISMin kanssa. Huomaan etten oikeastaan enää erota levyn kappaleita mainosbiisien näytteistä. Keinomakeutettujen mielikuvien vuoksi mieleni halajaa oikeita irtokarkkeja ostamaan. Valitsen yhdeksän vuotta vanhan Britney Spears -kappaleen.

40 Parveilevien tähtituottajien PRISM on musiikillinen Missä Waldo luuraa? -näkymä. Huipputekijöiden kähminnän tuloksena on hahmotonta mainosmusiikkia, jossa sekä substanssi että Perry artistina hukkuvat tavoittamattomiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!