Kathleen Edwards – Voyageur

Rounder

Kathleen ja Justin ne yhteen soppii, pannaan ne huomenna pussauskoppiin.

Kanadalaisen countryrockin karhea kultakurkku saa vetoapua uudelta sussultaan, Bon Iverin Justin Vernonilta.

Kathleen Edwards on julkaissut 2000-luvun mittaan kolme albumia, jotka eivät ole kiittävistä arvioista huolimatta auttaneet 33-vuotiasta kanadalaista nousemaan ylös siitä kaupallisesta sudenkuopasta, joka vainoaa valtavirran syleilemän countryn ja valikoidumman yleisön arvostaman indie-americanan välistä sarkaa kyntäviä artisteja.

Edellisellä albumillaan Asking for Flowersilla (2008) Edwards ylsi sentään kotimaansa albumilistalla Top 20:een ja Yhdysvalloissakin Top 100:n kynnykselle, mutta erityisen suuria otsikoita hän ei silloinkaan synnyttänyt.

Edwards palaa neljän vuoden tuumaustauolta albumilla, jonka silmiinpistävin piirre on samanaikaisesti musiikillinen ja ulkomusiikillinen. Viime vuonna Edwards erosi elämänkumppanistaan ja yhteistyökumppanistaan Colin Crippsistä ja alkoi olla ”sillä tavalla” Bon Iverin Justin Vernonin kanssa.

Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet Edwardsin uralla säännöllisesti; hänen albumeillaan on tähän asti ollut aina eri tuottaja tai tuottajat. Se, että Voyageurin tuottajaksi on valikoitunut Vernon, tuntuu johdonmukaiselta muistakin kuin romanttisista syistä; jos Edwardsin uran ”pelastajaksi” joku artisti sopii, niin softrockin ja psykedelian sävyjä hauraaseen folkiinsa innovatiivisesti sekoitteleva Vernon. Tällaista tulokulmaa kun ei laulajattaren musiikkiin ole vielä aikaisemmin kokeiltu.

Voyageurilla soittaa koko joukko nimekkäitäkin vierailijoita Norah Jonesista Megafaunin Phil Cookiin. Jotain albumikokonaisuuden linjakkuudesta kertoo, ettei kuulija kuitenkaan havahdu missään vaiheessa kenenkään muun kuin Edwardsin ja Vernonin läsnäoloon.

Bon Iverin kädenjäljen tunnistaa helposti myös niissä kappaleissa, joissa hän ei ole äänessä. Tietty ilmava, urbaani täyteläisyys on korvannut sen rosoisuuden ja ne saappaankantoihin junttaantuneet savikokkareet, jotka tekivät etenkin Edwardsin Failer-debyytistä (2003) niin koskettavan ja vastustamattoman.

Tekstittäjänä Edwards ei edelleenkään ole erityinen – miten voisikaan, jos albumilta kerran löytyy foneetiikalla leikittelevä kappale nimeltä Chameleon/Comedian – mutta hänen laulunsa on vahvistunut ja kirkastunut. Kymmenen vuotta sitten viehättäneen kömpelön raakkunan on korvannut voimakas ääni, jossa on itsevarmuutta kuin Neko Casella tai Suzanne Vegalla. Voyager on itse asiassa todennäköisesti ensimmäinen Suzanne Vega -vaikutteinen albumi, jota sietää kuunnella – Vegan omat levyt pois lukien, luonnollisesti.

Suzanne kummittelee jo avauskappaleessa Empty Threat, jonka kirkkaasti räiskähtelevät kitaraiskut tuovat mieleen levyn soundimaailman toisen ilmeisen kiinnekohdan, Fleetwood Macin. Samaa raikasta, radioaaltojen rakastamaa Lindsey Buckingham -fiilistä on ihanan tyhjänpäiväisesti tanssittavassa Sidecarissa ja erinomaisessa Change the Sheetsissa, jonka kaiutetussa soundissa ja laulukoukuissa Justin Vernon näyttää kyntensä.

Neil Young -riffillä käynnistyvä Mint muistuttaa vanhasta Edwardsista, mutta ei saa haikailemaan vanhoja hyviä aikoja; niin hienosti Voyageur toimii sokerisimmillaankin, kuten sovituksellisiin detaljeihin dipatussa House Full of Empty Roomsissa tai lopun sooloissa suorastaan Mike Oldfieldiksi repeävässä Going to Hellissä. Levyn ainoa huti on hidas pianoballadi Pink Champagne, joka on yhtä äitelä kuin nimensä.

Levy päättyy iki-ihanaan, Aimee Mannin parhaisiin lauluihin vertautuvaan For the Recordiin. Kappale on kirkas kuin yötaivas, ja siinä on Justin Vernonin pysäyttävimpien kappaleiden (Lump Sum, Re:Stacks) kaltaista kertakuulemalla klassikoksi -neroutta.

84 Uusi urbaanimpi Edwards on ilahduttava tuttavuus. Voyageur hengittää, mutta ei enää vain maalaisilmaa, ja haastaa Failerin (2003) tasapäiseen taisteluun laulajan parhaan albumin tittelistä. Kaupallisessa mielessä levy jäänee edeltäjiensä tapaan väliinputoajaksi.

http://youtu.be/PVt7Tgf09Xw