Kate Bush – 50 Words for Snow

EMI

Kate Bush pukeutuu talvisäällä vastuullisesti.

Taidepopin viimeinen jättiläinen rakastuu lumeen.

“Jokainen meistä on uniikki lumihiutale.” Klisee.“Eskimoilla on kymmeniä, ellei satoja sanoja lumelle.” Virhetulkinta.

Entä sitten?

Jokainen suomalainen on kulkenut joulukuun alussa pyörätietä lähiöstä keskustaan, kun se ensimmäinen lumisade alkaa. Se on tiheänä taivaalta lankeavaa valkoista rakkautta, se muuttaa kaiken hetkessä toiseksi.

Et näe viittä metriä kauemmas tulevaisuuteen, mutta kangastakkisi kyllästyy kirkkaina loistavista kaukaisista tähdistä. Juuri silloin näkökentän laidalle voi ilmestyä muukalainen, joka on suuteluetäisyydellä ennen kuin huomaatkaan.

50 Words for Snow on tälle tunnetilalle omistettu levy. Sen on innoittanut syvä ja kiistaton rakkaus lumeen. Sen kannessa naishahmo suutelee lumimieshahmoa. Sen jäiset kosketinsoinnut tipahtelevat kuulokuvaan kuin paksut lumihiutaleet Ounasjoen kiteytyneeseen pintaan. Se henkii joka nuotillaan kylmyyttä: ei sellaisena kuin siihen kuoleva Antarktiksen löytöretkeilijä tai puoli kossupulloa liikaa juonut viisitoistavuotias sen kokee, vaan sellaisena kuin sen kokee asianmukaisissa vaatteissa talven ensimmäisenä kauniina iltana; silloin kun tietää, että tämä on kaunista tässä hetkessä ja kotona on glögiä ja terästettä.

Tietysti lumi on vertauskuva. Ei ole sattumaa, että 50 Words for Snow’n avaavassa 13-minuuttisessa Snowflakes-mantrassa äänessä on ensimmäisenä ja enimmäkseen Katen 13-vuotias Albert-poika, se siittiösolusta syntynyt sattumanvarainen lumihiutale, joka leijailee tälle levylle kuin äitinsä elämään. Ja omaan elämäänsä. Siihen, joka on kaikkien muiden elämien tapaan sulamista, kuolemaan johtavaa syöksyä. “I am falling.”

Eikä ole sattumaa, että Bowie-henkisellä Wild Man -singlellä lumimiesmyytti rinnastetaan kaikkeen siihen, mitä tieteen ja talouden ikeen alla elävä yhteiskunta ei voi koskaan määritellä eikä löytää. Kate Bush ei usko lumimieheen, mutta aikoo seistä viimeiseen asti tämän pesäpaikkaa puolustamassa, jos kukaan muu ei sitä tee.

Sitten on vielä käsittämättömän upea, Elton Johnin kanssa duetoitu Snowed In at Wheeler Street, joka tekee koskettavammin sen, mitä David Nicholls One Day -menestysromaanissaan yritti. Se konkretisoi rakastumisen huumaavan tunteen sen synnyttäneeseen hetkeen, ja niitä hetkiähän voi olla monenlaisia. Hämyinen kesäyö on se klassisin. Mutta miksei talvinen ilta paksujen lumihiutaleiden putoillessa? Eikö paksujen talvitakkien suojasta vaihdettu halaus omaa vielä kaksinkertaisen latauksen verrattuna siihen, jonka fyysinen potentiaali on liiankin helppo tuntea?

“I don’t wanna lose you”, supertähdet parahtavat kumpikin vuorollaan, ja tarkoittavat taikuutta, elämää, jokaista likaisen kevätlumen myötä sulavaa vuotta.

Kate Bush saattaa olla viimeinen taidepopin jättiläinen, viimeinen tinkimätön taiteilija, jonka pankkitilin saldo ei aseta toiminnalle rajoja. David Bowie on hiljaa, Peter Gabriel masturboi oman kuvansa kanssa, Lou Reedillä on pakko olla kissa, koska joku hänen punaisen lankansa söi.

Keväällä vaikutti siltä, että Kate voidaan liittää saman jonon jatkoksi. Director’s Cut sisälsi ihan kivaa musiikkia, mutta ei kai kukaan näistä vanhojen biisien uusintaversioinneista innostunut.

Voi kuinka Kate silloin nauroikaan. Hän tiesi, mitä marraskuussa tulee.

Silloin tulee talvi, ja hyytävä, nerokas, kaunis sellainen.

Se ei ole helppo vuodenaika, eikä tämä seitsemästä pitkästä kappaleesta koostuva levy ole kesäyön huumaa, mutta meillähän on aikaa vähintään huhtikuuhun asti.

95 Olisiko liikaa sanottu, jos sanoisi 50 Words For Snow’n olevan Kate Bushin paras levy koskaan?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress