Kalle Ahola – 1989

Sony

Kalle Ahola, nahkatakkinen poika.

Kalle Ahola, nahkatakkinen poika.

Runolevyn jälkeen kasaripoppia: Kalle Aholasta on moneksi.

AholaKansiEi varmaankaan ole helppoa olla Kalle Aholan asemassa. 1990-luvun lopussa hän lauloi maan suosituimmassa rockbändissä, mutta viime vuosina hänen soolotuotantonsa heikosta menekistä on puhuttu enemmän kuin itse musiikista. Aholalle sopii kyllä nostaa hattua siitä, että hän on itsekin tuonut avoimesti esiin turhautumistaan vaikeista vuosista. Mutta miten alisuoriutumisen kierteestä pääsisi eroon?

Se ei onnistunut – ainakaan kaupallisessa mielessä – edellisellä Pääkallolipun alla -albumilla, jolla kuultiin lauluiksi sovitettuja Arto Mellerin runoja. Mutta ainakin tuo levy oli jotain erilaista, ja kohtalaisen onnistuneenakin sitä voi pitää. Runolevy nyt tuskin onkaan ilmeisin vaihtoehto palauttamaan ketään kultalevykantaan.

Viime vuonna ilmestynyt Simon Le Bon -single ei herättänyt suuria odotuksia. Halvan sarkastinen kasarimuovinpala tuntui hampaat irvessä väännetyltä hittityrkyltä. Sellaisista biiseistä ei onneksi kovin usein tule hittejä, eikä tullut tästäkään. Onneksi tämä linja hylättiin pian, ja Ahola teki kuudennen soololevynsä tuottaja Juri Sepän kanssa vähän erilaisella konseptilla.

1989 on edelleen brändätty nimeään myöten ”kasarilevyksi”, ja temppu näyttää toimivan ainakin mediahuomion valossa. Kenties tällaisia virtauksia halutaan nyt haistella ajan tuulissa. Viittaan tällä tiedätte-kyllä-kehen. Ahola itse nosti ko. kollegansa tekemiset esiin Facebook-fanisivuillaan, mutta totean tässä, että mielestäni hänen huolensa perässähiihtäjän leimasta on turha. 1989:n kasariutta on rummutettu markkinointimielessä paljon enemmän kuin todellisuudessa olisi aihetta.

Itse asiassa levy kuulostaa hyvässä ja pahassa ihan vain Kalle Aholalta. Miehen tutun nuhainen laulusoundi, romanttisista kliseistä täyttyvät lyriikat ja tietty suomirockin melankolia siitä päällimmäisinä jäävät mieleen. Äänimaailma on kyllä mahtipontinen ja elektroninen, mutta kirkkaiden syntikkamelodioiden lomassa kuullaan särökitaraa tavalla, joka tuo itse asiassa mieleen 1990-luvun puolivälin. Garbage, Republica, Jesus JonesAlangon veljesten tekemiset samalta ajalta täytynee myös mainita.

Muotokieli on siis populistinen, mutta toimiva. Biisien mukana tällainen levy kuitenkin nousee tai kaatuu. Siinä suhteessa 1989 on hyvä yritys. Madrid-single käyttää ilmeisimpiä mahdollisia elementtejä – kevyttä eurooppalaista eksotiikkaa, urbaania syntistä yötä, feikattua vaarantunnetta, suuria sanoja ja vielä suurempaa kertosäettä – mutta kyllähän siitä on pakko aika paljon tykätä, niin tehokkaasti se korttinsa pelaa.

Se on valitettavasti levyn selvästi paras esitys. Muista yhdeksästä jotkut ovat melko yhdentekeviä, jotkut vaivattoman tarttuvia, mutta substanssia tuntuu uupuvan. Ahola kierrättää suomirockin, melankoliapopin ja oman tuotantonsa kliseitä kuin vanhasta muistista. Lopputuloksena on periaatteessa helposti sulavaa, mutta kosiskelevaa musiikkia, josta on vaikea innostua tosissaan.

Tilannetta ei helpota se, että Ahola, joka nyt ei parhaimmillaankaan ole ollut mikään suuri lyyrikko, tuntuu vajonneen lopullisesti diibadaaban suohon. Mies on täyttänyt 40, mutta hänen universumissaan ei ole tainnut tapahtua mitään sen jälkeen, kun hän 23-vuotiaana tulkitsi levylle Mika Waltarin tulenkantaja-teiniromantiikkaa hehkuneen Sinisen yön. Huonoimmillaan 1989:n tekstit ovat ihan silkkaa lukion runokerhoa: kadut syövät elävältä, juodaan valkoviiniä ja parannetaan maailmaa, ollaan alla kylmän kamferikuun.

Selitykseksi voisi tietysti tarjota sitä, että tekstit on tarkoitettu linjaan musiikin kanssa, keski-ikäisen miehen matkaksi nuoruusvuosiinsa. Ahola ei kuitenkaan tunnu kykenevän konkretiaan, uskottavan tarinan kertomiseen tai edes todentuntuisen kuvan väläyttämiseen. Jopa Kesä 1989, levyn ainoa suora muistelubiisi, tarjoaa kovin ylimalkaisen ja epäkiinnostavan näkökulman kertojansa nuoruuteen. Sen oivallus rajoittuu siihen, että nuori ihminen on tyhmä, mutta sillä on silti ihanaa ja kainalossa kaunis tyttö.

Mutta tällainen biisintekijä Kalle Ahola nyt on: hän rakastaa vilpittömästi kliseitä ja sortuu kovin usein keskinkertaisuuteen. Ehkä nihkeän kaupallisen menestyksen syy on siinä, ettei hän ole sen enempää tarpeeksi hyvä kuin tarpeeksi huonokaan.

Tätä kirjoitettaessa näyttää nimittäin siltä, ettei 1989 ole nousemassa albumilistalle lainkaan.

53 Dramaattinen, pinnalta kiiltävä, isosti tuotettu, helppo ja tyhjänpäiväinen levy, jolla on yksi helmibiisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!