Kakka-Hätä-77 – Huoltoasemalle unohdettu mies

Stupido

Teemu Bergmanin johtaman Kakka-Hätä-77:n maailmankuva selväpiirteinen mutta suppea.

”Samaa paskaa aina vaan”.

Jokunen vuosi sitten punkin keksittiin täyttävän pyöreitä vuosia. Päivänsankarista kirjoittivat lehdet, siitä pauhasi televisio. Laadukkaat dokumentit jäsensivät nuorisoliikkeen tarinan järkiperäiseksi nostalgiaksi.

Punkin kultainen sukupolvi otti nuoruutensa takaisin sellaisella innolla ja lämmöllä, että aatteen elinvoimaa toistaneet lauseet alkoivat tuntua vakuuttelulta. Oliko kyse sittenkin enemmän elämänvaiheesta kuin elämäntavasta?

Juhlapöydän kuokkavieras, Kakka-Hätä-77, osoitti kysymyksen tarpeettomaksi. Yhtye paukutti debyyttilevyllään (Totaalinen kakkahätä, 2007) ilmoille riemastuttavan perinnetietoista seiskaseiskaa, joka osoitti, että vanhan varaan voi rakentaa uutta.

Henkilökohtaisen hällävälin ja yhteiskunnallisen halveksunnan vuoropuheluksi tiivistynyt albumi muistutti punkin tarjoavan luontevan purkautumiskanavan myös 2000-luvun epäkohtiin kyllästyneille.

Huoltoasemalle unohdettu mies on suoraa jatketta edeltäjälleen ‒ ”samaa paskaa aina vaan”, toteaa yhtye itsekin. Mikromaailma orkesterin ympärillä on kuitenkin muuttunut. Juhlahumun lomassa vokalisti Teemu Bergmanista leivottiin kuin varkain punk-sukupolvensa ääni, ja Kakka-Hätä hilautui hämmästyttäviin korkeuksiin Suomen albumilistalla. Yhtyeestä tuli punkin synonyymi myös niille, joille ilmiössä tärkeintä olivat oman identiteettiprojektin tueksi poimittavat elementit.

Kakkosalbumia onkin mahdotonta kuunnella tuorein korvin. Kehystarina ohjaa etsimään merkkejä siitä, onko yhtyeen saama huomio vaikuttanut musiikkiin. Lähtökohta luo osin omaa sisältöään ja on autuaan epäolennainen.

Silti jokin tuntuu muuttuneen. Yhtyeen röyhkeydestä on tullut turvallisempaa ja ennakoitavampaa, aivan kuin orkesteri tiedostaisi mitä siltä odotetaan. ”Samaa paskaa aina vaan” on edelleen tinkimätön ja rehellinen määritelmä, mutta lauseesta voi löytää myös ripauksen velvollisuudentuntoa.

Yllätysmomentin katoamisesta huolimatta levyn sointi hurmaa edeltäjänsä tavoin. Kakka-Hätä on sisäistänyt esikuviensa äänet niin perinpohjaisesti, ettei sen purkauksista voi olla innostumatta. Sensuurin ja Laman välimaastosta ponnistava räime on asiaankuuluvan rupista, riffit tehokkaita ja poljento suoraviivaista. Bergmanin laulu hukkuu usein mölinäksi, mutta hänen asenteellinen klanginsa voittaa puolelleen. Laulut yksilöityvät kertosäkeissään, jotka ovat niin helposti omaksuttavia, että niistä saa kiinni syvässä humalassakin.

Vaikka sahaus on tasaista ja rallit toistensa kaltaisia, pysyy ilmaisu napakkana. Kuudentoista kappaleen läpilukuun kuluu vajaat puoli tuntia, eikä enempi olisikaan oikein. Todella sähäkkään ja ytimekkääseen esitykseen olisin tosin riittänyt vähempikin; noin kymmeneen avainkappaleeseen typistettynä paketti olisi huikea. Tuon kokoelman nimi olisi Jumalan nimeen ja siltä puuttuisi ainakin roiskaisten versioitu SIGin Vuosisadan rakkaustarina.

Kakka-Hädän maailma on selväpiirteinen mutta suppea. Huoltoasemalle unohtunut mies on kuvaelma syrjäytymisestä, flegmaattisuudesta, päihteiden väärinkäytöstä ja pinnallisiksi jäävistä ihmissuhteista. Näihin teemoihin palataan lähes joka raidalla, kunnes maailman epäoikeudenmukaisuus alkaa tuntua pikemminkin yksilön valinnalta kuin yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamalta ongelmalta.

Kuvauksessa on varmasti paljon rehellisiä ja henkilökohtaisia sävyjä, mutta yllättävän usein ilmaisussa on myös uhriutumisen makua. Toiston myötä Kakka-Hädän sanoma alkaa tylpistyä yksiulotteiseksi ja itsekeskeiseksi.

Onneksi yhtye päästää myös lähelleen. Vaikka ryyppäämisen ja haluttoman elämän nihilistinen kierto on jumittua paikalleen, löytyy sieltä täältä nyansseja, jotka juoksuttavat soitosta tihkuvan veren myös sanoituksiin. Mä halusin vain elää on esimerkiksi lähes hauraan inhimillinen tunnustus, jonka jälkeen päätösraita Yritän katsoo huomiseen tuntuu ahdistuneenakin jollakin tavalla optimistiselta.

”Mä halusin vaan elää tätä elämää /
mutten sitä oppinut elämään /
ja nyt mä en enää ees jaksa yrittää”

Kakka-Hätä jakaa toki myös ennakkoluulottomia tukkapöllyjä ja kepiniskuja. Melkein täydellinen tiivistää ihmissuhdevittuilunsa vajaan minuutin moukaroinniksi, josta säteilee elinvoimaa humalan, lojumisen ja ahdistuksen kolmikenttää kiertäviin tarinoihin. Samaa paskaa aina vaan muistuttaa puolestaan rappioestetiikan hurmaavammasta puolesta. Tämänkertainen tunnuslaulu, Me ollaan KH-77, levittää suupieliin yhtä leveän hymyn kuin takakanteen lisätty huomautus ”FUCK KOKOOMUS, PERSUT JA TPS”.

Huoltoasemalle unohdetulta mieheltä puuttuu ripaus debyytin spontaanista otteesta ja suuri osa esikuviensa viattomuudesta. Epäkohtien etsiminen on kuitenkin suurennuslasilla sohimista ja arvosana kosmetiikkaa. Yhtä hyvin voisi huomauttaa, että yhtye soittaa välillä väärin.

Levyn pohjimmainen viesti on sen olemassaolossa. Kakka-Hätä ei kysy, sopiiko soittaa. Se lyö piuhan seinään ja osoittaa, miten tärkeitä asioita keskisormen erektio ja vastavirraksi kasvava välipitämättömyys ovat esitystalouden kovettamassa yhteiskunnassa.

77 Samaa paskaa jatkossakin, kiitos. Mutta ei sen vuoksi, että sitä yhtyeeltä odotetaan, vaan siksi, että jotkut asiat on kerta kaikkiaan pakko huutaa ulos.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Melkein täydellinen livenä Helsingin Lepakkomiehessä maaliskuussa 2007.