Jonne Aaron – Onnen vuodet

Warner

Jonne Aaronin soololevy on negatiivinen kokemus.

Jonne Aaronin soololevy on negatiivinen kokemus.

Television virallinen vävypoika larppaa iskelmää.

JonneAaronKansiEn ole nähnyt sekuntiakaan Vain elämää -ohjelmaa. En silti varsinaisesti ihmettele Jonne Aaronin sen avulla saavuttamaa suosiota, ainahan hän on vaikuttanut mukavalta jätkältä. Se avoimuus, jolla Jonne on ihan lehtihaastatteluissakin käsitellyt vaikeaa nuoruuttaan, ansaitsee aidon hatunnoston. Uskon, että hänen lausuntonsa ovat auttaneet huonoihin perheolosuhteisiin päätyneitä nuoria ainakin vähän enemmän kuin silmälasit nenänvarrella viihtyvän presidenttimme. Jonne Aaron vaikuttaa skarpilta tyypiltä.

Olisikin mahtavaa päästä kirjoittamaan, että tällä ensimmäisellä soololevyllään hän lunastaa televisionkatsojien keskuudessa mahdollisesti heränneet odotukset ja heittää kehiin nipun aidosti koskettavia koko kansan lauluja. Tarjoilisi muutettavat muuttaen tähän aikaan jotain sellaista kuin Badding 1980-luvun iskelmävaiheessaan.

Nyt kävi kuitenkin niin, että Onnen vuodet on luultavasti huonoin tänä vuonna kuulemani levy. On vaikea sanoa, kuka vedättää ja ketä, mutta vedätykseltä se kuulostaa, alusta loppuun.

Olen lukenut muutamia Jonne Aaronin levyn tiimoilta antamia haastatteluja, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän tosiaan uskoo tähän levyyn. Jonne ei ole koskaan ennenkään vaikuttanut ihmiseltä, joka kykenisi falskiuteen. Yksi jännä juttu taiteessa kuitenkin on: huono, aivan väärille epämukavuusalueille eksyvä sellainen, vaikuttaa falskilta, vaikka tekijä olisi kuinka rehellinen asiansa kanssa.

”Joku elämässä roikkuu velkahirrestä
toinen autuutensa löytää körttivirrestä
kolmas taasen nöyristelee raharikkaita
ja sillä lailla ylös kiipee uratikkaita”

Näillä viisailla säkeillä tämän levyn aloittava yhdentekevä edam-iskelmä Ihanaa elämää starttaa. Eikä se siitä parane: Taivas itkee hiljaa kuin Uniklubin b-puolella, Meri, tähdet ja kuu inspiroituu Jamppa Tuomis -tyyppisestä lässytysiskelmästä ja Vaarallista elämää on juuri niin vaarallinen “swing”-pala kuin lukija voi arvatakin. Ravintola Suru kertoo – ehkä aavistitte tämänkin – räkälästä, jossa eronneet miehet juovat itseään hautaan.

”Jos sinne eksyy, sinne jää
ja halun elää menettää
ja päivät unohdukseen juo

– – –

Sua kerran paljon rakastin
nyt vaivun yksin muistoihin
ja vain tuoppi lohduttaa”

Antakaa armoa.

Kenelle tahansa 1950–1970-lukujen iskelmää kuunnelleelle on selvää, mikä tämän levyn ongelma on. Se ei ole iskelmää, vaan iskelmän larppausta. Se ei anna vaikutelmaa, että Jonne Aaron olisi oikeasti edes kuunnellut hyvää iskelmää.

Tiedättekö, miksi tämä muovinen paska ärsyttää minua niin paljon? Siksi, että sellaiset kappaleet kuin Katariinan kamarissa, Isoisän olkihattu, Valoa ikkunassa tai Tähdet, tähdet – mainitakseni vain muutaman esimerkin eri aikakausilta – ovat sävellyksen, sanoituksen ja sovituksen osalta mestariteoksia, joita voi verrata mihin tahansa muka-taiteellisemman genren piirissä syntyneeseen suomalaiseen tai kansainväliseenkin klassikkoon. Ne eivät ole ”iskelmää”, vaan ajatonta ja hiljaiseksi vetävää laulunkirjoittamista.

Tällä Jonne Aaronin levyllä taas on nimenomaan leikitty ”iskelmää”. Aina siitä joku pihtiputaanmummo tykkää, mutta käsi sydämelle, Jonne. Älä yritä huijata näin ilmeisellä tavalla. Yritä enemmän. Olet lahjakas jätkä, älä usko jokaista S-Marketin jonossa ihanuuttasi ihkuttavaa televisionystävää. Tee parempaa.

Jatka vaikka jostain sellaisesta kuin tämän levyn ainoa oikeasti hyvä kappale Sininen lintu. Toki se on tolkuttoman pateettinen, mutta silti pidän siitä. Se kuulostaa aidolta. Se ei ole väkisin väännettyä humppaa tai laiskaa, aikuiseksi kasvaneiden Amadeus-kantisten meikkiballadirokkia. Se kuulostaa sinulta.

22 Sietämätön levy. Tavallaan tekee silti mieli ajatella, että jos kaikki muutettavat muutettaisiin, tällä konseptilla voisi syntyä jotain hyvääkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress