John Maus – We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves

Upset the Rhythm

John Maus esiintyy Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Undergoundista murtautuva John Maus on erityistapaus syntikkapopin saralla.

John Maus on saanut paljon uusia ystäviä viimeisimmällä albumillaan. Haunted Graffitissa soittaneen Mausin entinen bändikaveri Ariel Pink on siirtynyt suurille lavoille, ja sama kehityskulku näyttää olevan Mausinkin osana.

Maus jakaa paljon Pinkin kanssa, muun muassa mieltymyksen 1980-luvun syntikkasoundeihin ja runsaaseen laulukaikuun, joka etäännyttää esittäjän kuulijasta kuin Brechtin teatteriteorioissa. Molemmilla tuntuu olevan undergroundtaustastaan huolimatta myös erittäin hyvä ymmärrys popkoukuista. Maus pysyttelee kuitenkin virkaveljeään tarkemmin rajatulla synkän, jopa gootahtavan syntikkapopin reviirillä.

WMBTPCOO:lla monikaan asia ei ole muuttunut edelliseen, vuonna 2007 julkaistuun kakkosalbumiin Love Is Realiin verrattuna – mitä nyt soundimaailma erityisesti rumpukoneiden osalta on hieman monipuolisempi.

Love Is Realin suorapuheisessa kantaaottavuudessaan mustan humoristinen anthem Rights for Gays vertautuu Cop Killeriin ja Matter of Factiin, jotka on sijoitettu uudella albumilla peräkkäin. Ensimmäisessä Maus julistaa ”cop killer / let’s kill some cops tonight” ja ”against the law”, kun jälkimmäisessä hän toteaa: ”Pussy is not a matter of fact”.

Maus ei pelkää heijastella akateemista taustaansa musiikissaan. Haastatteluissa hän on paljastanut, että albumin pitkä nimi on lainaus ranskalaiselta filosofilta Alain Badioulta ja viittaa siihen, että meidän ajallemme tyypillisen avoimuuden ja automaattisen puhetulvan kanssa voi tulla toimeen vain itsesensuurin avulla.

Mausin juuret näyttävät vievän postpunkin ja uuden aallon kulta-aikoihin. Mausin musiikillisen estetiikan takana on konsepti, jonka mukaan radikaaleinta, mitä voi tehdä, on muokata popmusiikista vielä popimpaa kuin se jo on. Maus hyödyntääkin jonkinlaisena älyllisyyden vastapainona esimerkiksi b-kauhuelokuvien kuvastoa ja soundtrackeja eikä välttele listahiteistä tuttuja konventioita.

Albumilla tiuhaan esiintyvät kosketinarpeggiot tuovat mieleen Giorgio Moroderin ja 1980-luvun alun syntikkapopin, kuten OMD:n. Joy Divisionin minimalistinen, mutta tehokas kolkkous herää henkiin albumin hittikappaleessa Quantum Leap.

Maus käyttää myös kelloja ja viitteitä kirkkomusiikkiin kuin Pet Shop Boys aikoinaan. Albumin päättävä hymni The Believer yhdistyy mahtipontisuudessaan Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin stadionrockiin.

Maus pystyy kuitenkin muokkaamaan tutuista vaikutteista omannäköistä jälkeä. ”Liika” kaiku, jota on etenkin Mausin matalassa, lakonisessa laulussa, tekee monista muutoin perinteisistä popkappaleista kiehtovan pelottavia ja kaoottisia.

Ariel Pinkille ominainen herkkyys välittyy kaiken synteettisyyden keskellä myös Mausin ilmaisussa, mistä loistavana esimerkkinä käy Molly Nilssonin kanssa duetoitu slovari Hey Moon.

Albumin keskivaiheilla valitun tyylipaletin rajoittuneisuus alkaa puuduttaa, mutta loppupuolelle sijoitetut vahvat avainkappaleet (Cop Killer, Matter of Fact, Believer) pelastavat kokonaisuuden.

John Maus on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänellä on paitsi keinot, myös selvä visio – ja halu puhua massoille. Popmaailmassa, jossa enimmäkseen määräävät tunteet, ripaus ajattelua ei ole koskaan pahitteeksi.

85 We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves on sekä tiedostava että tunnerikas syntikkapopalbumi täynnä hienoja kappaleita. Sitä voi suositella niin elektronisen popmusiikin kuin taideteorioiden ystäville.

John Maus Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!