John Grant – Pale Green Ghosts

Bella Union

Tähän kuvateksti.

John Grant ei peittele itseään – paitsi pipolla ja parralla.

Tanskan kuningattaren matka lämpimästä folkrokista kylmään elektroon ja takaisin.

JohnGrantKansiEdesmenneen The Czarsin nokkamies John Grant jatkaa toisella soolollaan avoimen henkilökohtaisella linjalla. Muunmuassa homoseksuaalisuudestaan ja päihdeongelmistaan laulanut mies ei peittele itseään kohdanneita tragedioita uudellakaan levyllä. Nyt Grant käsittelee nuorena aikuisena olemisen vaikeutta. Vuosi sitten Grant sai diagnoosin HIV:stä. Näiden kolmen pelottavan kirjaimen varjo levittyy Pale Green Ghostin ylle. Mies ei kuitenkaan ole vaipunut murheen alhoon, vaan pieni huumorin pilke säilyy silti. Kokonaisuutena levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä tummasävyisempi.

Kolmisen vuotta sitten Queen of Denmark -levyllä Grantin musiikki ilmeni 1970-lukulaisena orgaanisena folkrockina. Taustayhtyeenä miehellä toimikin Midlake. Nyt Grant on ottanut vuosikymmenen mittaisen askeleen eteenpäin. Soundimaailmaltaan tähän päivään päivitetty 1980-lukulainen melankolinen elektro on levyn selkäranka. Islantilaisen GusGus-miehen Biggi Veiran avustuksella luotu äänimaailma on silti uniikki yhdistelmä välillä jopa industrial-henkistä kylmää elektroa ja välillä lämmintä lohtua huokuvaa pop-balladia.

Singleksikin valittu levyn avaava nimiraita saattoi aluksi säikäyttääkin Queen of Denmarkin orgaaniseen soundiin totuttautuneet kuuntelijat. Näennäisen kylmän elektronisen ja eeppisenkin äänimaailman alta paljastuu useamman kuuntelukerran jälkeen äärimmäisen koukuttava pophelmi. Edellisen levyn fanit pääsevät ehkä helpommin sisään perinteisen bändisoiton säestämien folkballadien kautta. Näiden kahden hyvin erilaisen biisityypin välille muotoutuvaan symbioosiin levyn voima pohjautuukin. Välillä äärimmäisyyksiin viety kylmyys ja minimalistinenkin elektro antavat säännöllisesti tilaa rennon kauniille folk-hetkille. Tasapaino säilyy, vaikka painavampi jalka onkin elektronisella puolella. Oman silauksensa kolmeen biisiin antaa Sinead O’Connor viileine taustalauluineen.

Ehkä lähimmäksi edellisen levyn lämmintä henkeä päästään kappaleessa GMF, jossa Grant laulaa väärinymmärretyksi tulemisestaan: ”I am the greatest motherfucker that you’ll ever gonna meet”. Samassa kappaleessa hän summaa elämänsä suurimman paradigman sanoihin:

”I should have practiced my scales
I should not be attracted to males
But you said that I should learn to love myself
Make up your mind Dr. Frankenstein”

Kaikista haikein ja kaunein hetki koetaan kappaleessa It Doesn’t Matter to Him. Akustisen kitaran kuljettamassa lohdullisen kaunissa balladissa Grant kertoo saaneensa voimia ja vahvistuneensa jokaisesta kaatumisestaan. Nykyään parempi ja kauniimpi mies ei kuitenkaan voi enää saavuttaa vanhaa rakkauttaan. Vuoden kaunein toivottoman rakkauden laulu.

Kauniit hetket jatkuvat elektronisena Why Don’t You Love Me Anymoressa. Sineadin taustalaulut ja Silent Shout -aikaisen The Knifen äänimaailmaa tavoittelevat soundit muodostavat yhdessä Grantin lämpimän lauluäänen kanssa katkeransuloisen yhdistelmän, jota ei voi vastustaa.

Aivan toista äärilaitaa levyllä edustaa Sensitive New Age Guy, jonka taustat ovat kumarrus New Orderin Blue Mondaylle. Indiediskojen perssiinheiluttaja-ainesta.

Kokonaisuutena levy muodostaa mielenkiintoisen yhdistelmän kylmää ja lämmintä, koneita ja akustisuutta, surua ja lohtua. Vaikka Grant käsitteleekin levyllään henkilökohtaisia ja raskaitakin asioita, hän ei sorru surkuttelemaan ja rypemään itsesäälissä. Vaikeimmistakin hetkistä Grant löytää sen pienen valonpilkahduksen. Teksteissä vilahteleva huumori on edellistä levyä hienovaraisempaa ja tarttuu kuulijalle korvaan ehkä vasta kunnolla sanoituksiin syvennyttyään.

Vaikka levy on Queen of Denmarkia kaksijakoisempi, on se myös ristiriitaisesti sitä yhtenäisempi. Elektronisten palojen väliin tiputellut akustiset vedot eivät tunnu irrallisilta vaan luovat yhtenäisen hengittävän kokonaisuuden. Grantista on kuoriutunut elektronisen folkin synkkä ritari. Ritari on ottanut rajusti turpiinsa taisteluissa. Sotaa hän ei kuitenkaan koskaan tule luovuttamaan, vaan hän saa arvistaan uutta voimaa.

86 Pale Green Ghosts on yhtä aikaa 1980-lukua, 1970-lukua ja tämän ajan sykkivää, valtimoverta raivoisasti imevää indiepoppia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!