John Frusciante – PBX Funicular Intaglio Zone

Record Collection

Psykedeliakitaristien tuijotuskilpailujen moninkertainen Yhdysvaltain-mestari John Frusciante.

Lähde kiertoradalle Johnin kanssa.

John Frusciante on tutkinut urallaan kaninkoloja, joihin Syd Barrettin pää taisi jäädä pysyvästi, tehnyt levyn sponsoroidakseen heroiiniharrastustaan, julkaissut kuusi levyä kuudessa kuukaudessa, liittynyt funkrockjätti Red Hot Chilli Peppersiin kahdesti ja kahdesti myös lähtenyt bändistä. Frusciante on tehnyt musiikkia akustisesti ja myös synteettisesti, joten ei ole yllätys, että PBX Funicular Intaglio Zone on saturoitu jälkimmäisellä tyylillä.

Ajattelin edellistä albumia (The Empyrean, 2009) kuunnellessani, että tässäkö tämä nyt oli. Levy oli majesteettinen, kokeellinen ja Fruscianten tapaan tautisen tarttuva ja koukuttava. Mihin jatkaa tuon levyn jälkeen, ja olisiko se edes mahdollista?

Vähänpä sitä ymmärtää universumin nykytilasta tai sen tulevaisuudesta, sillä PBX Funicular Intaglio Zone on jälleen jotain ihan muuta. Artisti itse kryptaa levyn nimen auki sivuillaan, mutta ei liene yllätys, ettei se siitä juuri selkiydy.

Frusciantelle se taas tuntuu tarkoittavan paljonkin. Hän kutsuu uutta suuntaansa progressiiviseksi synapopiksi. Jokainen kappale uudella levyllä on oma mikrokosmoksensa, jossa muutamassa minuutissa käydään siellä ja takaisin monta kertaa.

Levyltä löytyy useita osumia ja huteja, joskus jopa saman kappaleen aikana. Hear Say -kappaleella on hyvä svengi, ja se tuo mieleen mainion A Sphere In the Heart of Silencen, jolla Frusciante yhdisti voimansa RHCP:n nykyisen kitaristin Josh Klinghofferin kanssa.

Bikes-kappaleella vokaalit ja taustat hieman riitelevät, ja tuntuvat hetkittäin olevan eri teoksista. Biisi hyppelee, ei vain osasta toiseen, vaan vuosikymmenestä toiseen. Paikoitellen Bikes kuulostaa ysäri junglepastissilta, ja toisinaan muistuttaa Tim Buckleyn jazzkokeilulta. Biisi kääntyilee ja vääntyilee, ja tarjoaa yhtälailla hetkiä leuan raapimiseen ja pään nyökkäilyyn.

Ratiug kuulostaa orgaanisemmalta. Biisi on täynnä uskomattoman kauniita laulumelodioita ja taustaharmonioita, jotka kutkuttavat korvaa ja sielua. Ratiugilla Fruscianten tyylit ja kujeet sulautuvat hyvin yhteen, ja muodostavat tarttuvan ja erinomaisen biisin… kunnes räppäri Kinetic 9 puhuu suunsa tyhjäksi (”mo money, mo problems”, kuka olisi arvannut?). Feattaus tuntuu turhalta.

Guitar on instrumentaali, ja varsin onnistunut sellainen. Äkkijyrkkyys toimii, ja jopa acid house -biitti, johon levyllä palataan toistumiseen, tuntuu sopivan härskiltä.

Sam tuntuu raikkaalta edellisten biisien jälkeen. Frusciante improvisoi rummuilla ja kaataa prosessoiduista vokaaleista sekoitettua hyytelöä niiden päälle. Juuri kun tähän maailmaan tuudittautuu, hyppää vaihdekeppi, ratti ja tuoli, jolla istuu, kiertoradalle. Sitten lennetäänkin kohti aamunkoittoa ja ohi siitä tähdestä, joka ohjaisi jonnekin turvaan, ja äkkiä Frusciante laulaa Lords of Acidin kappaleella. Kitarointi on heveintä mitä olen Frusciantelta kuullut ja kuulostaa suorastaan törkeältä! Sam on niin häpeilemätön, että puna nousee poskille, ja pöydän alla jalka alkaa vipattaa salaa.

Sumilla Frusciante esittelee erehtymätöntä melodiatajuaan. Biisi kuulostaa miltei tavalliselta, lukuun ottamatta muutamia lynchähtäviä atonaalisia synasointuja osassa, jota kutsun tässä kertosäkeeksi. Sumilla Fruscianten ottama askel astraalitasolle sitoutuu hienosti hänen poptajuunsa. Hänen äänensä kuulostaa kauniilta, kitara heleältä, ja mieli saa vihdoin levätä. Levyn viimeinen kappale tuntuu lahjalta kärsivälliselle kuuntelijalle.

On ihailtavaa, että Frusciante ottaa uutukaisellaan jälleen askeleen täysin omapäiseen suuntaan. Toisella ja kolmannella kerralla kuunneltuna PBX Funicular Intaglio Zone avautuu (vähän) enemmän. Levy on oma, paikoitellen vaikeasti tavoitettava mielentilansa, johon hakeutuminen saattaa aiheuttaa Fruscianten faneille tykytyksiä. Levy toimiikin parhaiten yhtenä 37 minuuttisena kokemuksena.

John Frusciantella on selkeästi missio, siitä ei ole epäilystäkään, ja voi vain kuvitella mihin hän seuraavaksi ryhtyy.

78 PBX Funicular Intaglio Zoneen on pakko palata uudestaan varmistaakseen, ettei edellisellä kerralla missannut jotain. Pophetket levyllä ovat ohimeneviä, mutta progea riittää tuliaisiksi seuraavalle vuosikymmenelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!